Bukit Lawang – Indonesian paras paikka nähdä orankeja

Bukit Lawang
Orankeja Bukit Lawangissa Sumatralla. Kuva: Ville Palonen.

Pohjois-Sumatralla sijaitseva Bukit Lawang on Indonesian paras paikka orankien näkemiseen niiden luonnollisessa elinympäristössä. Kylässä toimii orakien kuntoutuskeskus, ja aivan kylän laidalta alkaa mahtava Gunung Leuserin kansallispuisto.

Vankeudessa eläneiden ihmisapinoiden opettaminen viidakon tavoille ei käy ilman kommelluksia, vaikka kuntouttamiskeskuksessa kiipeillään pariisilaisen trapetsikoulun oppien mukaisesti.

Karvainen vieras baarissa

Rauhallinen iltapäivä Jungle Innin baarissa katkeaa, kun tyhjästä ilmestyy karvainen käsi hamuamaan olutpulloani. Ampaisen pystyyn ja nappaan mallasmaidon turvaan. Säikähdyksestä selvittyäni baaritiskille kiivennyt punaturkkinen oranki on jo löytänyt muuta tekemistä: se juo chiliketsuppia suoraan pullonsuusta.

Baarimikko riistää ketsupin otuksen näpeistä, mutta koska käsiä löytyy kolme lisää, uusi pullo ilmestyy nopeasti orangin huulille. Nauravat asiakkaat räpsivät kuvia hassusta ihmisapinasta.

Oma hymyni hyytyy orangin kiivetessä katolle – kohti hotellihuoneeni parveketta. Säntään salamana yläkertaan. Päästessäni huoneeseen oranki istuu jo parvekkeen ovella ja mittailee katsellaan sängyllä lojuvaa kameraa. Pamautan parvekkeen oven kiinni.

Riistanvartija saapuu paikalle muutamassa minuutissa. Mies ottaa orankia kädestä ja taluttaa Bukit Lawangista kapean joen toisella puolelle, takaisin Gunung Leuserin kansallispuistoon.

Bukit Lawangin orangit

Viisikymppinen englantilainen Lucy Wisdom pitää hauskalta kuulostavaa välikohtausta surullisena. Orangit ovat Bukit Lawangissa, jotta ne oppisivat elämään vapaina luonnossa. Baarissa mellastaneen 11-vuotiaan orankitytön, Sasan, käytös ei ole toivotunlaista.

”Sasaa voisi verrata oppimishäiriöiseen pikkulapseen”, Bohorokissa useita kertoja vapaaehtoisena työskennellyt Lucy kertoo. ”Se on kokenut kovia ollessaan laittomana lemmikkinä yksityiskodissa. Sasa tuotiin tänne nelivuotiaana, puettuna vaatteisiin ja kynnet lakattuina. Se oli tottunut käyttämään kenkiä, eikä millään meinannut oppia kävelemään paljain jaloin.”

Villit orangit eivät oikeastaan kävele koskaan. ”Orang utan”, vapaasti suomennettuna ”metsien mies”, on maailman suurin puissa elävä ihmisapina. Hedelmiä, lehtiä ja hyönteisiä syövät punaturkit viettävät lähes koko elämänsä puissa. Nukkumista varten ne rakentavat oksista pesän joka ilta.

Sademetsien hakkuut, viidakon kulottaminen öljypalmuplantaaseiksi, sekä uusien teiden rakentaminen sademetsiin kaventavat jatkuvasti orankien elintilaa. Acehin ja Pohjois-Sumatran maakuntien rajalla sijaitseva Gunung Leuserin kansallispuisto on yksi niiden viimeisistä turvapaikoista.

Sumatran oranki (pongo abelii) ja Borneon oranki (pongo pygmaeus) määriteltiin erillisiksi lajeiksi vuonna 2000. Borneolla uhanalaisia ihmisapinoita on 40 000, Sumatran erittäin uhanalaisia orankeja on enää alle 15 000. Kanta on kymmenesosa vuosisadan takaisesta. Pessimistisimpien arvioiden mukaan Sumatran orangit saattavat kuolla sukupuuttoon kymmenen vuoden sisällä.

Ihmismäinen oranki on valitettavan suosittu laiton lemmikki. Niitä käytetään myös turistipyydysten syötteinä: esimerkiksi Thaimaassa orankeja on opetettu potkunyrkkeilemään turistien huvitukseksi.

Orankien kuntoutuskeskus

Balilla asuva Lucy vieraili Bukit Lawangin kylän liepeillä sijaitsevassa orankien kuntoutuskeskuksessa ensimmäisen kerran vuonna 1994. Hän menetti sydämensä ihmisapinoille. Sumatran orangit eivät saaneet kansainvälistä apua suojeluun – toisin kuin Borneolla sijaitsevat keskukset – joten vuonna 1997 Lucy perusti Sumatran Orangutan Societyn (SOS) pitämään ääntä punaturkkien puolesta.

”Olen todella ylpeä siitä, että 95% projektissa työskentelevistä on indonesialaisia vapaaehtoisia”, Lucy hymyilee. ”Muutoksen on tultava paikallisilta, nämähän ovat heidän metsiään. Orangutan Van, järjestömme koulutusauto, kiertää Pohjois-Sumatran ja Acehin kouluja kertomassa lapsille orangeista ja sademetsien suojelun tärkeydestä.”

Vuosituhannen vaihteessa voimaan astui laki, joka kieltää vankeudessa olleiden orankien vapauttamisen sellaiselle alueelle, jossa on villi populaatio. Bukit Lawangissa kuntoutus muuttui ekoturismiksi. ”Vuodesta 2001 lähtien uudet tulokkaat on hoidettu Berestagin keskuksessa. Se ei ole avoin yleisölle, joten kuntoutus toimii paremmin kuin täällä”, Lucy selittää. ”Eläimet vapautetaan metsiin, joissa ei ole ollut villejä orankeja pitkiin aikoihin.”

Lucy on vieraillut Bukit Lawangissa vuosittain, muutaman viikon jaksoissa. ”Parhaita ovat olleet ne hetket, kun olen nähnyt säikkyjen tulokkaiden kiipeävän ensimmäisen puunsa ja syövän ensimmäisen lehtensä. Luulen, että omien lasten kasvamisen seuraaminen tuntuisi samalta”, Lucy sanoo.

Nainen on käyttänyt kaikkia keinoja opettaessaan vankeudessa kasvaneita orankeja viidakon tavoille. ”Opiskelin nuorena pariisilaisessa trapetsikoulussa, ja siitä on ollut hyötyä opettaessani orankeja kiipeämään puissa. Olen myös syönyt lähestulkoon kaikkea mitä orangitkin syövät, kun olen kannustanut niitä etsimään ruokaa sademetsästä.”

Vastuuttoman orankiturismin loppu Sumatralla

Lucy kertoo pitäneensä joka aamu vierailijoille palopuheen: miksei orankeja saa koskea, miksi roskaaminen voi olla niille hengenvaarallista, miten yleensäkin käyttäytyä kansallispuiston alueella. ”Vuosituhannen alussa täällä vieraili viikonloppuisin satoja, ellei tuhansia, ihmisiä. Suurin osa tuli luonnon äärelle viettämään piknikkiä, ja puolivillit orangit olivat sivuosassa. Oli kuvottavaa nähdä, kuinka turistit tarjosivat orangeille tupakkaa ja juottivat niille viskiä.”

Viimeinen pisara oli hotelli, joka rakennettiin joen rannalle – siis kansallispuiston alueelle – 90-luvun lopussa. Enää rakennuksesta on jäljellä rauniot.

”Hotellin tuhonnut tulva on parasta, mitä orangeille saattoi tapahtua”, Lucy toteaa. ”Enää täällä ei ole niin paljoa turisteja, joten orangit saavat oppia rauhassa. Kyläläisille tulva tietenkin oli suuri tragedia.”

Marraskuisena yönä vuonna 2003 valtava maanvyörymä joen yläjuoksulla aiheutti hyökyaallon, joka nosti Bohorok-joen vettä kuusi metriä. Ajelehtivat puunrungot pyyhkäisivät mennessään taloja asukkaineen.

”300 ihmistä kuoli”, 34-vuotias viidakko-opas Daniel Danta muistelee vakavana. ”Vesi kuljetti minua ja lapsiani satoja metrejä. Koko taloni katosi, ja menetin suurimman osan omaisuudestani.”

Laittomista hakkuista syytetty tulva rampautti liki vuodeksi Bukit Lawangin kukoistavan turismin, mutta viidakko ei ole muuttunut. Seurataan siis Danielia sinne, Gunung Leuserin kansallispuistoon.

Gunun Leuserin kansallispuistossa

Ylös jyrkkää mäkeä luikerteleva polku on liukas lehdistä ja mudasta. Edelläni ponnisteleva Daniel pysähtyy säännöllisin väliajoin, laittaa kämmenen suunsa eteen, ja päästelee äänekkäitä moiskauksia. Hän kutsuu gibboneita, joita ei kuitenkaan tällä kertaa näy.

Kymmenisen vuotta viidakossa opastanut Daniel kertoo, että parhaiten eläimiä näkee usean päivän mittaisilla vaelluksilla. Hän on nähnyt gibboneita, peuroja, käärmeitä, ja bongannut kerran norsunkin kaukaisella juomapaikalla. Danielin riistanvartijavaarin nuoruudessa tiikereiden salametsästys oli ongelma, mutta nykyään kissapedot ovat harvinaisia. Vain yksi Danielin ystävä on nähnyt tiikerin.

Lähestyessämme leveämpää polkua huomaamme puun latvan heiluvan. Se on oranki! Hiivimme lähemmäs, ja törmäämme toiseen oppaaseen asiakkaineen. Mies on juuri ojentamassa polunvarren puussa poikasensa kanssa roikkuvalle emolle banaaneja. Hän näyttää syylliseltä huomatessaan meidät.

Syytä onkin, sillä orankien ruokkiminen kansallispuistossa on kiellettyä. Niiden ei haluta tottuvan siihen, että ihmisiltä saa milloin tahansa herkkupaloja. Daniel vaihtaa oppaan kanssa muutaman sanan ennen kuin jatkamme matkaa. ”Hän kertoi pitävänsä banaaneja mukana Minan varalle – mutta tuo oranki ei ollut Mina”, Daniel selittää. ”Minäkin pelkään sitä. Vuosi sitten Mina puri minua kahdesti, kun yritin saada siltä takaisin turistilta kähvellettyä kameraa.”

Mina, 29-vuotias naarasoranki, on kouluesimerkki siitä, mitä puolivillien luontokappaleiden vastuuttomasta ruokkimisesta voi seurata. Se on oppinut saavansa herkkupaloja kaikilta ihmisiltä. Jos ruokaa ei tipu, se alkaa penkoa reppuja oman käden oikeudella.

Orangit ovat kuusi kertaa voimakkaampia kuin ihminen. Lisäksi Mina on ottanut tavakseen puraista sen ryöstelyä estäviä oppaita. Sillä on jo yli 50 puremaa tilillään, tuorein edelliseltä viikolta.

Orankien ruokintaa Bukit Lawangissa

Seuraavana aamuna tummakasvoinen oranki seisoo keskellä ruokintalavalle vievää polkua ja tuijottaa minua jäätävästi. Lasken katseeni osoittaakseni, etten ole aggressiivinen. Kun oranki tallustaa luokseni, puristan kameraani tiukasti.

Onneksi yli kymmenen vuotta riistanvartijana työskennellyt John saapuu paikalle ja paimentaa orangin edellään kohti ruokintapaikkaa. ”Tapasit näköjään Minan”, hän toteaa kävellessään ohitseni.

Riistanvartijat ruokkivat orankeja kahdesti päivässä muutaman sadan metrin päässä kansallispuiston rajana toimivasta joesta. Tarjolla on vain banaaneja ja maitoa, sillä tylsän ruokavalion toivotaan kannustavan eläimiä etsimään itse ruokansa viidakosta. Suunnitelma vaikuttaa toimivan. Lähialueen yli kahdestakymmenestä puolivillistä orangista ruokinta-aikaan paikalle ilmestyy vain muutama, joskus ei yksikään.

Puolen tunnin ruokintasession jälkeen kourallinen vierailijoita paimennetaan takaisin joen toiselle puolelle. Lähdemme Johnin kanssa seuraamaan Minaa. Sitten huomaamme toisen naaraan loikoilemassa kymmenen metrin korkeudessa oksalla. Sen vieressä vain reilun vuoden ikäinen poikanen opettelee kiipeilemään.

Pienokainen roikkuu ohuissa köynnöksissä kuin takiainen, ja emo joutuu vain silloin tällöin ojentamaan auttavan kätensä. Näytös on niin ainutlaatuinen, ettei edes ympärilläni inisevä verenhimoinen hyttysparvi häiritse. Äiti siirtyy lapsineen pikku hiljaa meitä kohti. Lopulta karvaturkit ovat niin lähellä, että pystyn haistamaan ne.

Kumarrun ottamaan kuvaa niin likelle, että poikanen onnistuu tarraamaan kameraani. Astuessani taaksepäin John varoittaa minua.

Hyppään polulta juuri lorinan alkaessa. Minan poikanen, kolmivuotias Juni, on hiippaillut yläpuolelleni tekemään tarpeitaan. Mietin hampaitani kiristellen, ettei omena ole pudonnut kauas puusta.

Iltapäivällä, trooppisen rankkasateen piiskatessa viidakkoa, kitaran ääni kaikuu Jungle Innin baarista. Indonesialainen protestilaulu kertoo sademetsää tuhoavista puskutraktoreista. Niitä ei Gunung Leuserissa ainakaan vielä ole näkynyt, mutta orankien kotimetsiä tuhoavien metsäpalojen savut sankkenevat vuosi vuodelta.

Katso eri lentoyhtiöiden tarjoukset Indonesiaan.

 

Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös mökin Suomesta. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi