Vietnamin pohjoisimmassa maakunnassa, Hà Giangin provinssissa, riittää ihmeteltävää: jylhiä maisemia, eksoottisia vähemmistökansoja ja värikkäitä sunnuntaimarkkinoita. Jännittävin tapa tutustua syrjäseutuihin on nousta legendaarisen Minsk-moottoripyörän satulaan.
Renkaat ulvovat vasten asfalttia, kun painan jarrut pohjaan. Käännyn takaisin tulosuuntaani ja kaasutan kohti tienhaaraa, jonka ohi ajoin vahingossa.
Risteyksen keskellä seisoo kymmenvuotias poika. Hän näyttää olevan koulumatkalla, ainakin polkupyörän kori on lastattu täyteen kirjoja.
Pojan silmistä paistaa kauhu. Eikä ihme: minä, parrakas kummajainen, syöksyn häntä kohti rämisevällä ja pakokaasua tupruttavalla antiikkimoottoripyörällä ratsastaen.
Lumousta kestää vain sekunnin tai kaksi. Sitten poika havahtuu: pyörä rämähtää maahan ja koulukirjat leviävät keskelle tietä, kun hän pinkoo pakoon henkensä edestä.
”Ei ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu”, virnistää oppaani Manh Hung oman moottoripyöränsä satulasta. ”Syrjäkylissä elävät lapset eivät näe ulkomaalaisia kovinkaan usein.”
Prätkäretki Pohjois-Vietnamin Ha Giang -provinssiin
Olemme viikon pituisella moottoripyöräretkellä Hà Giangin provinssissa. Vietnamin pohjoisin maakunta on yksi maan upeimmista – mutta myös vähiten vierailluista – alueista. Road trippiä maakunnan ympäri pidetään ehtana Kerran elämässä -seikkailuna.
Hà Giangin maisemaa hallitsevat tummat karstikukkulat, jotka törröttävät vehreiden laaksojen pohjalla kuin jättimäisen lohikäärmeen piikit. Useimpia vuoristokyliä ja laaksojen pohjalla olevia pölyisiä kaupunkeja yhdistää vain kuoppainen pikkutie.
Kukkuloiden rinteitä peittävät satoja vuosia vanhat riisiterassit, joilla maajussit rehkivät vesipuhveliensa kanssa. Sunnuntaisin maaseudun väki kokoontuu lähimpään kaupunkiin jokaviikkoisille karjamarkkinoille.
Kukkuloiden rinteitä peittävät satoja vuosia vanhat riisiterassit, joilla maajussit rehkivät vesipuhveliensa kanssa.
Vietnamilainen oppaani Hung pitää sivuteistä, ja minäkin haluan nähdä aidon maaseudun. Olemme molemmat samaa mieltä: kaupungit ovat tylsiä. Siksi reittimme kulkee syrjäseuduilla, vain kivenheiton päässä Kiinan rajasta.
Minsk-moottoripyörä on Vietnamin vuoriston työjuhta
Parasta moottoripyörällä liikkumisessa on se, että kaksipyöräisellä pääsee melkein minne vain. Hung todistaa väitteen johdattamalla minut kapealle kärrytielle. Ensin ylitämme joen vesi roiskuen ja pujottelemme muutaman kilometrin isoja kivenmurikoita. Sitten ura muuttuu mudaksi.
Olen matkustanut lähes seitsemässäkymmenessä maassa, mutta en ole koskaan yrittänyt ajaa näin kehnolla tiellä. Kolmekymmentä senttiä syvä sotku muistuttaa vaaleanruskeaa suklaavanukasta ja jatkuu satoja metrejä.
Luulen jo pahimman olevan ohi, mutta todellinen miesten ja masiinoiden tulikoe on vasta edessä. Kurvaamme kapealle mukulakivipolulle, joka nousee kohti usvan peittämää vuorenharjannetta.
Luulen pahimman olevan ohitse, mutta todellinen tulikoe on vasta edessä.
Polku on niin jyrkkä, että pyörän moottorista loppuu vääntö alkuunsa. On pakko nousta satulasta. Hikisen puolituntisen päätteeksi työnnämme pyörämme kukkulan huipulle. Minsk on legendaarinen kulkupeli, mutta ei sekään sentään ihan mihin tahansa pysty.
”Totta kai voisin hankkia tehokkaan enduropyörän, mutta sellaiset nykyaikaiset vempaimet eivät merkitse minulle yhtään mitään”, sanoo Hung. ”Rakastan Minskiä, sen jokaista osaa.”
Minsk on lievästi ilmaistuna retrohenkinen. Testosteronilla pumpattu pyörä suunniteltiin Neuvostoliiton aikoina selviytymään Uralvuorten ja Siperian haastavista olosuhteista. Suositun vitsin mukaan se on teknisesti niin yksinkertainen, että korjauspuuhista selviytyisi jopa vasaralla varustautunut apina.
Maailma on muuttunut, mutta Minsk porskuttaa edelleen Vietnamin vuoriston arvostettuna työjuhtana.
”Suuret renkaat toimivat hyvin maastoajossa, ja pyörä on muutenkin yllättävän mukava ajettava”, kehuu Hung. ”Maaseudulla Minsk on kulkupelien kuningas.”
Pimeyden ytimessä
41-vuotias Hung on leppoisa kaveri (hänen suosikkisanontansa on laiska ”it’s ookaayy”), joka rakastaa pientä seikkailua. Hän alkoi vuokrata moottoripyöriä ja järjestää opastettuja retkiä 1990-luvun lopulla. Hung on vienyt matkailijoita Laosiin rajaseuduille ja kolmen viikon mittaisille matkoille Sapasta etelän Saigoniin asti, mutta useimmat ulkomaalaiset haluavat kokea saman kuin minäkin: Kiinan rajaseuduilla risteilevät villit vuoristotiet.
Hung on asiansa osaava mekaanikko, joten hänen kymmenen Minskin kokoelmansa on viritetty oman maun mukaan: niistä on irrotettu kaikki tarpeeton. Pyörissä ei ole virta-avainta, nopeusmittaria tai polttoainemitaria. Jopa äänimerkki on poistettu, sillä Hung vihaa alituiseen tööttäileviä kuskeja. Minun mielestäni äänimerkki olisi kuitenkin hyödyllinen, sillä tämän tästä tekisi mieli varoittaa tiellä leikkiviä lapsilaumoja.
Mutta pahin puute on se, että pyörästäni puuttuu kunnollinen ajovalo.
Vietnamissa kaikki pyrkivät välttämään vuoristoteillä liikkumista pimeän aikaan: se on paitsi erittäin hidasta, myös vaarallista. Ikävä kyllä aamupäivä Bac Han markkinoilla venähti pitkäksi, ja lisäksi olemme pysähtyneet lukemattomia kertoja ottamaan valokuvia. Kun hämärä yllättää, on määränpäähämmme vielä kymmenien kilometrien matka.
Vuorenrinnettä alas kiemurteleva tie ei tunnu loppuvan koskaan. Tihkusade tekee asfaltista liukkaan, ja jokaisessa neulansilmämutkassa nopeus pitää pudottaa kävelyvauhdiksi.
Pyöriemme ajovalot saavat virran antiikkisesta dynamojärjestelmästä, joten aina kun joudumme hidastamaan vauhtia, valo hiipuu lähes kokonaan. Muutaman kerran meidän täytyy pysähtyä: emme kerta kaikkiaan näe, missä tienpientare loppuu ja pudotus synkkään viidakkoon alkaa.
Emme kerta kaikkiaan näe, missä tienpientare loppuu ja pudotus synkkään viidakkoon alkaa.
Kaivan repusta pienen otsalampun ja kiinnitän sen kypärääni. Ehkä ylämäkeen rämistelevät kuorma-autot ehtivät väistää meitä. Olisipa mukana myös pari heijastinta!
Kahden loputtoman hitaasti matelevan tunnin päätteeksi pääsemme valtatielle. Etujarrua puristanut käteni kramppaa, ja takapuoleni on niin turta, etten tiedä missä kankku loppuu ja satula alkaa.
Yöpaikkamme on paalujen varaan rakennettu maalaistalo riisipeltojen keskellä. Sisustus on spartalainen: lattia on tehty bamburimoista, makuutiloja jakavat vain hyttysverkot, ja seinällä roikkuu Ho Chi Minhiä esittävä muotokuva. Ainoa huonekalu on jääkaappi. Takapihalla, sikolätin vieressä, on reikävessa.
Onneksi Hungin tuttavaperhe on ystävällistä väkeä, ja paikalliseen kotiin majoittuminen osoittautuu ikimuistoiseksi kokemukseksi. Syömme illallisen lattialla istuen. Tarjolla on höyrytettyjä kasviksia ja paistettua sianlihaa, jotka huuhdellaan kurkusta alas kotitekoisella riisiviinillä.
Kun on aika käydä yöpuulle, lattialle levitetään vieraspatja, joka on ohut kuin huopa. Hung nukahtaa saman tien. Hänen kuorsaamisensa kuulostaa Minskin moottorin pärinältä.
Vietnamin kaunein tie
Vuoristoteillä ajaminen ei ole huoletonta kruisailua. Ikinä ei voi tietää, millainen vaara vaanii seuraavan mutkan takana: maanvyörymä, palloa pelaava lapsilauma, vai tonnin painoinen vesipuhveli, joka on päättänyt ottaa nokoset keskellä tietä. Välillä sankka sumu pudottaa näkyvyyden pariinkymmeneen metriin, ja joka päivä muutama kana tai hanhi kokeilee onneaan juoksemalla tien yli viime hetkellä.
Riskeistä huolimatta moottoripyöräily on palkitsevaa puuhaa. Kun ohitamme pienen kylän, lapset kiljuvat ja vilkuttavat sydämensä kyllyydestä, aivan kuin olisimme Dakar-rallin kilpailijoita.
Ohi vilahtaa mopo, jonka tarakalla keikkuva häkki on sullottu täyteen koiria. Vietnamissa kaksipyöräisten kyydissä kuljetetaan aivan kaikkea: viiden hengen perhe yhden skootterin kyydissä on jokapäiväinen näky, ja erään näkemäni postikortin kuvassa mopon tarakalle on köytetty kokonainen vesipuhveli.
Viiden hengen perhe yhden skootterin kyydissä on jokapäiväinen näky.
Ha Giangin provinssin – ja koko maan – pohjoisimmassa kolkassa maisema muuttuu suorastaan dramaattiseksi. Dong Vanin ja Meo Vacin välillä olevaa parinkymmenen kilometrin pätkää kehutaan koko Vietnamin kauneimmaksi tieksi. Se on myös meidän tuhannen kilometrin retkemme kääntöpaikka.
Kurvailemme nautiskellen vuorenrinteellä kiemurtelevaa tietä, pysähdellen ottamaan valokuvia kilometrin välein. Maisemat ovat ilmavia: kalliojyrkänne putoaa heti tien pientareelta lähes pystysuoraan satoja metrejä alapuolellamme kohisevaan koskeen.
Alamäessä pyöräni sammuu. Otan mäkilähdön, mutta pian sama tapahtuu uudelleen. Kun pääsemme kapean laakson pohjalle, vika selviää: bensatankki on tyhjä.
Onneksi apu on lähellä. Kaikissa laaksoissa on kylä, joka kylässä on kauppa, ja jokainen puoti on myös huoltoasema, sillä polttoainetta myydään litran muovipulloissa.
Tyhjennän muutaman pullon tankkiini. Sitten on aika aloittaa paluumatka Sapaan.
Maissiviinan tislaamo takapihalla
Hung haluaa pysähtyä yöksi tuttavansa luokse. Saavumme juuri ennen auringonlaskua pieneen tienvarsikylään. Pääaukiolla on sulkapallokenttä ja sen vieressä puutalo, jonka eteen parkkeeraamme pyörät.
Herra Binh tervehtii meitä iloisesti. 70-vuotias mustaan baskeriin pukeutunut mies on hyvällä tuulella: hänen vaimonsa on lähtenyt kaupungissa järjestettäviin hääjuhliin, joten Binh on kutsunut muutaman ystävänsä istumaan iltaa. Ohjelmassa on – kuinkas muuten – uhkapelejä ja maissiviinaa.
Binhin kodin sisäpihalta löytyy ehta tislaamo. Käynyt maissimäski keitetään massiivisessa metallipannussa, ja (yllättävän hyvänmakuinen) pontikka valutetaan muovikanistereihin. Keittiö on niitä puolillaan.
Maistellemme vastatislattua maissiviinaa ennen illallista, sen aikana, ja vielä jälkiruuaksikin. Sitten päästämme Binhin jatkamaan mahjong-pelejä kavereidensa kanssa, ja kävelemme kylän ainoaan motelliin. Kymmenen dollarin huoneessamme on langaton nettiyhetys, mutta ei puhtaita lakanoita.
Vietnamin liikennesäännöt
Viimeisenä matkapäivänä, vain pari tuntia ennen paluuta Sapaan, päätän kokeilla kuinka lujaa Minsk oikein kulkee. Lao Cain kaupungin lähellä on lyhyt pätkä moottoritietä. Käännän kaasukahvan kaakkoon ja annan Minskin lentää tuulen lailla. Nopeusmittaria minulla ei ole, mutta muhkeasta pakokaasupilvestä päätellen kiidän ainakin kahdeksaakymppiä!
Kaksi rinnakkain ajavaa kuorma-autoa pakottavat minut hidastamaan. Vasemmalla ei ole tilaa ohittaa, joten päätän ottaa riskin. Väännän kaasua ja onnistun sujahtamaan kuormurien ohi pientareen puolelta.
Kun pysähdymme syömään viimeisen yhteisen nuudelikeittomme, Hung toruu minua holtittomasta kaahaamisesta: ”Oikealta ohittaminen on todella vaarallista! Muistakin, että kerrot sen lukijoillesi.”
Olen kuin ällikällä lyöty: koko viikon ajan olen kuvitellut, ettei Vietnamin maanteillä noudateta yhtäkään liikennesääntöä.
Matka Pohjois-Vietnamiin
Kerran elämässä -moottoripyöräretki Sapasta Kiinan rajalla olevaan Meo Vaciin ja takaisin kestää 5-7 päivää. Keskimääräinen päivittäinen ajomatka on ainoastaan 150 kilometriä riippuen säästä ja tien kunnosta.
Lue matkavinkit Sapaan: kokemuksia majoituksesta, vaelluksista, ja moottoripyörän vuokraamisesta.
Katso parhaat lentotarjoukset Hanoihin ja muualle Vietnamiin
Lue lisää:
Sapa – Pohjois-Vietnamin vaelluskeskus
Bac Ha – Pohjois-Vietnamin värikkäimmät sunnuntaimarkkinat