Kävelysafarilla Keniassa maasai-soturin kanssa

leijona-maasai-mara

Neljän päivän kävelysafarilla Keniassa oppii maasai-soturille elintärkeitä taitoja: kuinka kohdata leijona silmästä silmään ja miten huijata vaimoa baari-illan päätteeksi.

TekstiI Antti Helin
Kuva Sankara Subramanian, Creative Commons

Kuvittele mielessäsi täydellinen maasai-sotilas. Kuinka tämä nojaa yhden jalan varassa keihääseensä ja seisoo keskellä kullankeltaista savannia pitkänä ja hoikkana kuin ihmishahmon ottanut flamingo. Ylväs soturi on kääriytynyt punaiseen viittaan, joka muistuttaa pöyheää höyhenpeitettä.

Munkasio ei ole lainkaan sellainen.

Oppaanani kulkeva maasai-mies on lyhyt ja tanakka. Hänellä on harvahampaat. Kun hän harppoo eteenpäin, punasiniruutuisen viltin alta vilahtelevat kirkkaankeltaiset shortsit. Jaloissa on lättänäksi astutut sandaalit, jotka on tehty autonrenkaista. Miekka hänellä on sentään vyöllään ja kädessään puunuija.

Kutsun häntä Professoriksi.

Olen antanut Munkasiolle lempinimen, koska hän puhuu erinomaisesti englantia ja tuntee savannin linnut niiden tieteellisillä nimillä – muistona ajoista, jolloin hän toimi safarihotellissa lintuoppaana. Niiltä ajoilta Professorilla on muistona myös pieni, muovinen sampoopullo, joka roikkuu kaulasta värikkäin helmiäisin koristellusta hihnasta. Sen sisällä on tupakasta ja lehmänihrasta tehtyä nuuskaa.

Munkasio on sekä oppaanani että turvamiehenäni; samoilla mailla vaeltavat myös leijonat.

Olemme neljän päivän vaelluksella Keniassa maasaiden mailla, joilla taivallamme 80 kilometrin matkan Loita-kukkuloilla Masai Mara -luonnonpuiston lähettyvillä. 35-vuotias Munkasio on sekä oppaanani että turvamiehenäni; samoilla mailla vaeltavat myös leijonat. Mukanamme on myös Kenian suurimpaan heimoon, kikujuihin, kuuluva Richard. Hän hoitaa kokkaamisen.

On minulla kolmaskin syy kutsua Munkasiota Professoriksi. Kun pidämme taukoa, hän kopauttaa sampoopullostaan kämmenelleen nokareen nuuskaa, sipaisee sen huulensa alle ja alkaa kertoa tarinoita maasaiden elämästä.

Hänestä tulee matkan varrella minulle oppi-isä tiellä savannien soturikansan maailmaan.

Maasai-oppitunti 1: Älä juokse pakoon leijonaa

On ensimmäinen ilta savannilla, viimeinen tunti ennen auringonlaskua. Varjot venyvät maassa, joka on saanut lämpimän, kultaisen hohteen. Lähden kiikareiden kanssa tiirailemaan lintuja.

”Pysy huutomatkan sisällä”, Professori hihkaisee perääni, kun hän ja Richard jäävät pystyttämään leiriämme akasioiden peittämälle kukkulalle.

Ajattelen hänen olevan vain huolissaan, etten eksy. Kurkin silti jatkuvasti selkäni yli ja puskien kätköihin, mutta näen ja kuulen vain peipposen kokoisia lintuja.

Palattuani leiriin kysyn puolileikilläni, ettei seudulla väijy leijonia. Luulen saavani kielteisen vastauksen ja voivani lopettaa pälyilyn. Väärin.

”On täällä. Mutta ne pysyttelevät piilossa. Ne varovat ihmisääniä. Saatat kuulla ne yöllä”, Professori sanoo ja hymyilee leveää, harvahampaista hymyään.

”Mitä sitten teen, jos kohtaan leijonan?” kysyn. Professori nappaa nokareen nuuskaa sampoopullostaan.

”Pysähdy. Jännitä vartalosi taisteluasentoon. Älä juokse. Älä edes liikahda, vaikka se yrittäisi pelotella. Jos leijonalle ei näytä pelkoaan, se hyökkää vain harvoin. Peruuta hitaasti ja rauhallisesti pois paikalta.”

”Jos leijonalle ei näytä pelkoaan, se hyökkää vain harvoin. Peruuta hitaasti ja rauhallisesti pois paikalta.”

Onneksi olen hyvässä seurassa. Munkasio tappoi ensimmäisen leijonansa, kun hän oli 18-vuotias. Yhteensä hän laskee surmanneensa kolme leijonaa.

”Leijonan tappajaksi lasketaan se, joka heittää ensimmäisen keihään.”

Leijonien metsästys on tietenkin kiellettyä Keniassa, mutta maasait tappavat silti niitä seremonioitaan varten, tai jos peto on hyökännyt heidän karjansa kimppuun.

”Emme tapa leijonia kansallispuistoissa. Omilla maillamme riistanvartijat eivät jahtaa meitä, sillä hekin ovat maasaita.”

Maasai-perinteeseen kuuluu, että kasvaakseen pojasta mieheksi, nuorukaisen on oltava mukana leijonanmetsästyksessä. Keihäin varustautuneet nuorukaiset piirittävät yksinäisen urosleijonan, ja rohkein pojista astuu ringistä kohti leijonaa syöstäkseen keihäänsä sen rintaan. Metsästyksessä voidaan käyttää apuna myös kirahvin sääriluusta tehtyä kiilaa, joka on hiottu molemmista päistään teräväksi. Kiila isketään pystyyn leijonan avoimeen kitaan, jotta peto ei voi enää purra.

”Se vaatii hyvää ajoitusta”, Professori toteaa.

Leijonasta otetaan talteen sen harja ja häntä. Ne viedään riemusaatossa kylään, joka on varustautunut ottamaan juhlien vastaan pojat, joista on kasvanut miehiä.

Maasai-oppitunti 2: nuija on miehen paras ystävä

Taivallamme pitkin laajoja ruohotasankoja, joilla maasait paimentavat karjaansa villeinä laiduntavien seeprojen ja gasellien seassa. Nousemme ylös kirkkaan vihreitä kukkuloita, joiden jyrkänteillä paviaanit asuvat omissa yhteisöissään, ja tasapainoilemme kiven murikoita pitkin yli jokien, joiden varrelle on kasvanut tiheää viidakkoa.

Kävellessä ei ole kiire mihinkään. Isoja eläimiä ei pääse näkemään yhtä läheltä kuin autolla, mutta kävellen on aikaa nauttia savannin pienistä yksityiskohdista, ihailla lintuja, puita ja kukkia.

Kävelysafarilla leijonia ei tarvitse nähdä; ne voi tuntea kylminä väreinä selkäpiissään.

Tarkkailen kiikareilla kahta suurta sihteerilintua, kun havaitsen niiden takana metsikön reunassa lauman impaloita ja grantingaselleita. Mietin, miltä tuntuisi kohdata niitä ruohikossa väijyvä leijona kiikareilla silmästä silmään – ilman auton tarjoamaa suojamuuria. Kävelysafarilla leijonia ei tarvitse nähdä; ne voi tuntea kylminä väreinä selkäpiissään.

Pysähdymme tarkastelemaan punaisia safarimuurahaisia, jotka taivaltavat polun yli sotilaallisessa järjestyksessä. Muurahaisilla on pelottavan suuret hampaat: jättimäinen lauma muurahaisia oli aikoinaan syödä tutkimusmatkailija David Livingstonen hengiltä.

”Muurahaiset hyökkäävät yöllä. Niillä on täydellinen ajoitus. Ne hiipivät hiljakseen nukkuvan uhrinsa ylle, peittävät tämän kokonaan ja puraisevat yhtä aikaa. Se on äärimmäisen tuskallista”, kertoo oppaani, maasai-soturi Professori. ”Minulle on käynyt niin monta kertaa.”

Koko alkumatkan ajan ihmettelen Professorin pientä puun juuresta tehtyä nuijaa, orinkaa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Välillä hän hieroo siihen lehmänrasvaa, jotta se pystyy tuoreena ja kestävänä.

Leijonaan nuija ei tehoa, mutta gepardin ja leopardin sillä voi tappaa päähän suunnatulla iskulla.

Ohuen varren päässä on nyrkinkokoinen pullistuma. Mietin, mitä sellaisella kukkakepillä tekee leijonien maassa; nuija tuntuisi sopivan paremmin huutokauppakamariin.

”Se on tehokas ase”, Professori sanoo viimein. Hän kertoo metsästäneensä nuijalla thomsoningaselleja – savanneilla suurina laumoina pomppivia eläinkunnan superpalloja. Hän katkaisee eläimen jalan heittämällä sitä nuijalla parin kymmenen metrin päästä, juoksee paikalle ja viiltää gasellin kurkun auki.

Nuija on jämerämpää tekoa kuin miltä se näyttää. Leijonaan nuija ei tehoa, mutta gepardin ja leopardin sillä voi tappaa päähän suunnatulla iskulla.

”Niin, ja nuijalla voi lyödä vastustajaa kapakkatappelussa”, Professori lisää.

Maasai-oppitunti 3: kerää karjaa ja hanki vaimoja

Toisena matkapäivänämme saavumme Naroosuraan, lähiseutujen suurimpaan markkinakaupunkiin. Kaupunki koostuu kahdesta pölyisestä kadusta, joita reunustavat neliskulmaiset, betonista ja pellistä rakennetut talot. Palveluihin kuuluvat biljardibaari, tavallinen baari, ruokabaari, kahvilabaari, teurastamo, valokuvastudio ja sekatavarakauppa.

Kaupunki herää eloon keskiviikkoisin, kun maasait saapuvat sen torille myymään tuhansia lehmiä, vuohia ja lampaita.

”Silloin täällä on niin paljon maasaita, että koko kaupunki on viitoistamme punainen”, maasai-oppaani Professori kertoo.

Samoilta markkinoilta Professorikin aikoo ostaa yhdeksän uutta lehmää, kun hän on saanut rahat kasaan. Lehmät Professori tarvitsee toisen vaimonsa myötäjäisiksi: hän haaveilee 28-vuotiaan vaimonsa rinnalle teini-ikäistä morsianta.

Karja on ainoa omaisuus, josta maasait välittävät. Karja on miehen vaurauden ja arvostuksen mitta, ja sillä saa uusia vaimoja. Maasaiden uskomuksen mukaan he laskeutuivat maahan ensimmäisinä ihmisinä taivaasta köydenpätkän varassa. Samassa köydessä saapui ensimmäinen lehmä, joten maasaiden logiikan mukaan kaikki maailman karja kuuluu heille. Niinpä he edelleen ryöstävät – tai palauttavat itselleen – karjaa muilta heimoilta.

Keniassa asunut kirjailija ja kahvinviljelijä Karen Blixen ihaili maasaiden ylvästä olemusta 1900-luvun alkupuolella, mutta hän tunsi myös surua heidän vuokseen. Hän näki maasaissa soturikansan, jolla ei ollut enää sotia sodittavana. Soturien elämästä oli tullut merkityksetöntä.

Blixen oli väärässä.

Professori kertoo, että maasait käyvät jatkuvaa hiljaista sotaa maidensa rajoilla asuvaa kalengin-heimoa vastaan.

”Niin kauan kuin sodimme nuolilla ja keihäillä, virkavaltaa ei kiinnosta.”

”He yrittävät levittää peltojaan meidän maillemme ja me taas hankimme heiltä karjaamme takaisin. Jos joku tapettaisiin ampuma-aseella, siitä seuraisivat isot tutkinnat. Mutta niin kauan kuin me sodimme nuolilla ja keihäillä, ketään ei kiinnosta.”

Maasait oppivat sotureiksi soturileireillä, joilla he viettävät useita vuosia nuoruudessaan. Soturit eli moranit tunnistaa pitkistä ja näyttävistä, helmiäisin koristelluista hiuksista ja okranpunavärein tehdyistä ihomaalauksista. Leiriltä lähdettyään soturit muuttuvat statukseltaan ”vanhoiksi”. Samalla he kerivät hiuksensa lyhyeksi niin kuin kaikki muutkin maasait.

”Vain sotureilla on aikaa pitää huolta kampauksesta”, Munkasio selittää.

Soturileiri on huolettominta aikaa maasai-miesten elämässä: sotataitojen oppimisen lisäksi moranit pelaavat pelejä ja jahtaavat tyttöjä. Professorin mukaan moranien ei tarvitse pelätä edes kuolemaa, sillä heillä ei ole perhettä, joka jäisi vaille huolenpitoa.

Maasait suhtautuvat kuolemaan hyvin suoraviivaisesti: kuollut on kuollut ja sillä siisti. Hautajaisia ei vietetä eikä kuollutta muistella jälkeenpäin. Kylän köyhin mies palkataan kantamaan vainaja saman tien savannille hyeenojen ruoaksi.

”Miksi me surisimme jotakuta, jota ei enää ole? Miksi ajatella kuolleita, kun voi ajatella eläviä”, Professori kertoo. ”Mutta jos mies on ollut naimisissa, hän jatkaa elämäänsä kuolemansakin jälkeen, sillä nainen saa uusia lapsia, jotka nimetään yhä hänen ensimmäisen miehensä mukaan.”

Maasait oppivat soturileirillä myös luonnonlääketiedettä. Pitkin vaellustamme Professori osoittaa puita, pensaita ja juuria, joilla on hyödyllisiä ominaisuuksia.

”Näitä lehtiä käytämme vessapaperina. Tämän puun kuori auttaa ripuliin. Tästä lehdestä saadaan malarialääkettä. Näillä lehdillä voi raikastaa kasvoja ja pyyhkiä kainaloita kuin deodorantilla. Tämä lehti on karheaa kuin hiekkapaperi ja tämän puun mahlasta saadaan liimaa”, Professori kertoo. Hän sanoo tuntevansa ainakin 60 hyötykasvia.

”Maasait käyvät harvoin kaupassa”, kokki Richard naureskelee vierellä.

Iltaisin Professori harjaa hampaansa puutikulla, jonka hän taittaa erään puun oksasta ja jauhaa sen hampaillaan harjamaiseksi. Oksasta leviää suuhun katkera maku.

”Se tappaa bakteerit. Ja peittää oluen tuoksun. Oksaa on hyvä pureskella, jos on palaamassa baarista kotiin vaimonsa luokse.”

Maasai-oppitunti 4: kuinka sarvikuono väistetään?

Liekit tanssivat päiväntasaajan tähtikirkkaassa yössä, kaskaat sirittävät ja kaksi sammakkoa pitää omaa kurnuttavaa kinaansa polun molemmin puolin. Ääni kimpoilee puolelta toiselle kuin pingispallo: ”Kvaak! Kvaak! Kvaak!”

Ne kamppailevat reviiristä, Professori selittää ja alkaa pitää jatkokurssia eläinten kohtaamisesta.

”Leopardi hyökkää aina hyppäämällä”, hän sanoo. Niinpä leopardi on helppo kukistaa, jos maasailla on mukanaan keihäs. ”Keihäs otetaan vasempaan ja nuija oikeaan käteen. Polvia koukistetaan hieman, ja keihään tylppä pää tuetaan maata vasten siten, että terä sojottaa eteen ja ylös. Hyppäävä leopardi lävistyy keihääseen. Samalla sitä voi lyödä nuijalla päähän.”

Jos Professorilla olisi mukana fläppitaulu, hän kaiketi piirtäisi tilanteesta sakaripietilämäisen kaavion.

Savannin vaarallisimpia otuksia ovat raivostuneet norsu ja puhveli. Niitä maasai-soturikin pötkii pakoon.

Savannin vaarallisimpia otuksia ovat raivostuneet norsu ja puhveli. Niitä maasai-soturikin pötkii pakoon.

”Norsulla on huono näkö mutta hyvä hajuaisti, joten on koetettava päästä tuulen alapuolelle. Jos norsu saa silti vainun, sitä kannattaa paeta mäkiseen maastoon, sillä norsut ovat hitaita liikkumaan alamäkeen.”

Puhvelia pääsee pakoon juoksemalla puun taakse ja kiertämällä puuta niin kauan, että otus kyllästyy jahtiin. ”Samalla puhvelia voi läiskiä turpaan miekalla puun takaa. Jos puita ei ole lähettyvillä, kannattaa heittäytyä maahan aivan lättänäksi, jotta puhveli ei pääse puskemaan sarvillaan. Se on huono tallomaan.”

Sarvikuono on vastuksista helpoin. ”Sillä on erinomainen kuulo ja se on nopea, mutta se ei näe melkein mitään. Se painaa silmänsä kohti maata ja hyökkää sarvi edellä. Astut vain askeleen sivuun ja viuuh, sarvikuono säntää vierestä sadan metrin päähän. Jos se hyökkää uudestaan, astut taas sivuun. Samaa leikkiä voi jatkaa pitkään.”

Maasai-oppitunti 5: maasaiden swinger-elämää

Kohtaamme matkan varrella raskain keihäin varustautuneita poikia paimentamassa lehmiä, tyttöjä kantamassa maitotonkkia markkinoille ja aikuisia maasai-miehiä taivaltamassa kylästä toiseen. Lapset painavat päänsä, jotta vanhemmat miehet voivat koskettaa kevyesti kämmenellään heidän päälakeaan.

Tapaamamme maasait toistavat aina samat kysymykset: mistä olemme tulossa, minne olemme menossa, onko ruoho ollut matkalla vihreää ja olemmeko kohdanneet reitillä norsuja tai puhveleita?

Maasai-oppaamme Professori vastaa aina minun ja kokki-Richardin olevan kotoisin Nairobista. ”Se on kaukaisin paikka, jonka he tietävät”, hän selittää.

Maasai-miehillä ei ole koskaan paljon kantamuksia. Heillä on vain miekkansa ja nuijansa, ja ehkä keihäs ja kalabash, pitkulaisesta kurpitsasta tehty leili, jossa voi kuljettaa juomavettä tai maitoa. Maito desinfioidaan tuhkalla, jolloin se säilyy juotavana parin päivän ajan. Toinen maasaiden käyttämä puhdistusaine on lehmänvirtsa.

Maito desinfioidaan tuhkalla. Toinen maasaiden käyttämä puhdistusaine on lehmänvirtsa.

Matkalla ollessaan maasait voivat luottaa siihen, että he saavat ruokaa, juomaa ja lämpimän yösijan matkan varrella sijaitsevista kylistä.

Ei haittaa, vaikka seuraava kylä olisi vähän kauempanakin. ”Kuinka pitkään voit kävellä yhtämittaa? Minä jaksan kulkea 65 kilometriä”, Professori kysyy.

Saavumme piikkipensasaidan ympäröimään pieneen maasai-kylään. Professori johdattaa meidät sisälle matalaan, iglunmuotoiseen majaan, joka on tehty oksista, maasta ja lehmänlannasta.

Sisällä on savuista ja pimeää. Oviaukko on kulman takana, ja valoa tihkuu vain seinässä olevasta taskukirjan kokoisesta tuuletusaukosta. Kun silmät viimein tottuvat hämärään, sisältä erottaa tulisijan ja lehmännahoilla vuoratun makuualustan. Vanha nainen hinkkaa tuhkalla puhtaaksi emalikippoa, jossa hän keittää meille maitoa.

Maasaiden perinteinen ruokavalio koostuu maidosta, verestä, hunajasta ja villikasveista. He eivät viljele maata ja metsästävätkin vain poikkeustapauksessa. Veren he heruttavat elävän lehmän kaulavaltimosta sitomalla sen kurkun ympärille kuristussiteen. Veri pakkautuu valtimoon, johon tehdään nuolenkärjellä pieni viilto muutaman litran vuodatusta varten. Kun kuristusside avataan, paine laskee ja haava lakkaa vuotamasta. Lehmälle ei koidu vahinkoa.

Vieraileva maasai-mies iskee keihäänsä pystyyn oven pieleen merkiksi siitä, että maja ja siinä asuva nainen ovat varattuja.

Maasai-kulttuurissa miehet sotivat ja kaitsevat karjan, naiset pitävät huolta kotitöistä. Vaikka naiset tekevät suurimman osan töistä, mies on yksinvaltias. Mies voi ottaa useita vaimoja, joista jokainen asuu omassa, itse rakentamassaan majassa. Niissä saavat yöpyä muutkin kuin oma aviomies: kylässä vieraileva maasai-mies valitsee mieleisensä majan ja iskee keihäänsä pystyyn oven pieleen merkiksi siitä, että maja on varattu.

Professorin mukaan naisen aviomies ei tule mustasukkaiseksi: hänellä on muitakin vaimoja, ja hän käyttäytyy samoin omilla matkoillaan. Naisilla ei ole puolestaan oikeutta valittaa.

”Rakastella saa muttei ole pakko”, Professori selittää käytäntöä. ”Haluatteko jäädä yöksi tähän kylään?”

Ehdotan, että viettäisimme kuitenkin tämänkin yön omissa teltoissamme.

Maasai-oppitunti 6: miekka mukaan kaupunkiin

Heräämme pientä jokea reunustavasta viidakosta. On vaelluksemme viimeinen aamu luonnossa. Richard ja maasai-soturi Professori paistavat pannukakkuja ja kananmunia aamiaiseksi, minä juon metallimukista teetä ja seuraan viidakon heräämistä.

Kosken kohinaan liittyy hiljakseen lintujen viserrystä eri puolilta metsikköä. Sirkkojen sirinä seuraa perässä voimakkaina aaltoina. Latvustoista kuuluu rytinää ja huhuilua – colobus-apinat ovat ryhtyneet aamutoimiinsa. Niiden mustavalkoisia, tupsullisia häntiä roikkuu oksien välistä kuin köydenpätkiä.

Ilma on viileä ja raikas. Itä-Afrikan ylängöllä on aina täydellinen suomalainen kesäpäivä.

Jatkamme matkaa. Kun ylitämme jyrkkää joenpenkkaa, Professori näyttää paikan, jossa näkyvät jättimäiset liukumisjäljet.

”Tämä rinne on liian jyrkkä norsujen käveltäväksi. Ne laskevat sen pyllymäkeä.”

”Tämä rinne on liian jyrkkä norsujen käveltäväksi. Ne laskevat sen pyllymäkeä.”

Iltapäivällä saavumme pieneen pikkukaupunkiin, josta otamme varhain seuraavana aamuna bussin Nairobiin. Bussi täyttyy miehistä ja naisista, jotka ovat matkalla pääkaupunkiin viikoittaisille maasai-markkinoille. Miesten raskailla koruilla venytetyt korvalehdet riippuvat olkapään korkeudella ja naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, värikkäisiin, leveisiin kaulapantoihin ja kyynärvarren mittaisiin rannekoruihin, jotka on neulottu kiinni heidän käsiensä ympärille. He käyttävät niitä nukkuessaankin.

Pysähdysten varrella bussin tavaratilaan ängetään yhä uusia vuohia. Miehet joutuvat työntämään niitä kaikin voimin takapuolesta, jotta he saisivat savannin avaruuteen tottuneet eläimet alistumaan ahtaaseen metallikoppiin.

Samalla tavalla maasait hangoittelevat modernia maailmaa vastaan. He ovat ainoina säilyttäneet vanhat tapansa ja uskontonsa Kenian yli 30:stä heimosta. Monet maasait eivät suostu vieläkään astumaan sisälle bussiin, vaikka he saattavatkin laiduntaa kuivalla kaudella karjaansa Nairobin lentokentän nurmikolla.

Professori seuraa minua pääkaupunkiin hankkimaan uusia opastettavia. Hänelläkin on tapansa mukaan miekka vyöllään ja nuija kädessään. Bussimatkalla Professori kertoo edellisestä vierailustaan Nairobissa. Poliisi pysäytti hänet keskustassa ja uhkasi sakottaa miekan kantamisesta.

”Hän halusi minulta lahjuksia, mutta en suostunut maksamaan.”

”Lain mukaan maasailla on oikeus kantaa miekkaa ja nuijaa kaupungeissa, jos he ovat pukeutuneet perinneasuun.”

Kaksikko sanaili aikansa, kunnes Professori sai tarpeekseen ja säntäsi pakoon. Poliisi juoksi perään. Miehet ravasivat pitkin pääkatua ja puikkelehtivat tööttäilevien autojen välistä, kunnes poliisi nappasi kiinni Professorin punaisesta viitasta. Seurasi uusi väittely, jonka Professori lopulta voitti.

”Lain mukaan meillä maasailla on oikeus kantaa miekkaa ja nuijaa kaupungeissa, jos olemme pukeutuneet perinneasuumme. Poliisi käski minun häipyä ensimmäisellä bussilla sinne, mistä olin tullutkin.”

Mietin, kuinka Professorista on tullut eräänlainen shamaani, välittäjä kahden maailman välillä. Hän on luonut sillan minun ja maasaiden todellisuuden välille, auttanut minua ymmärtämään edes vähän täysin toisenlaista tapaa elää.

Professori elää jo osittain modernissa maailmassa, mutta hän on silti vahvasti kiinni maasai-juurissaan. Pitkin matkaa bussimatkaa hän päivittelee muiden heimojen rakentamia asfalttiteitä ja viljelemiä peltoja, kuinka ihmiset ovat pilanneet hyviä laidunmaita. Turistien kanssakin hän on tekemisissä pohjimmiltaan siksi, että hän voisi ostaa lisää karjaa.

Toivottavasti matkani anti ei ole ollut vain yksipuolinen, vaan Professori on auttanut myös maasaita ymmärtämään edes hivenen minua, valkoista miestä oudoissa vaatteissa – vaikka tulisinkin hieman kauempaa kuin Nairobista.

Vinkit Kenian kävelysafarlle

Hyvä paikka kohdata villieläimiä Loita-kukkuloilla on matkaopas Munkasion kotipaikka Mati Moto lähellä Nakurun kaupunkia. Munkasio pitää siellä leirintäaluetta ja järjestää päivän vaelluksia lähimaastoon. Munkasio tuntee alueen kuin omat taskunsa ja osaa viedä vieraansa aivan lähelle leijonia. Turvana kulkee kaksi maasai-soturia keihäiden kanssa.

Peseytyminen hoituu kuumissa lähteissä, joista Mati Moto on saanut nimensä.

Munkasion kotileirissä Mati Motossa säästyy rahaa, sillä siellä ei tarvitse maksaa kalliita kansallispuistomaksuja. Munkasio veloittaa telttapaikasta kymmenisen euroa ja saman verran päivän kävelysafarista per henkilö.

Munkasio järjestää myös artikkelissa kuvattuja usean päivän vaelluksia maasaiden mailla. Eläimiä näkee parhaiten pysymällä Mati Moton ympäristössä, mutta paikasta toiseen taivaltamisessa on oma viehätyksensä.

Munkasio järjestää tarvittaessa teltan ja makuupussit, mutta parasta laatua saa, jos ottaa omat leiriytymisvälineet mukaan Suomesta.

Parhaimmillaan Mati Moto on huhti–toukokuussa, jolloin lähiympäristöt ovat täynnä eläimiä kuin Nooan arkki. Huonointa aikaa on kuuma ja kuiva tammikuu.

Munkasioon saa yhteyden soittamalla tai laittamalla tekstiviestin (p. +254 721 696 612) tai tavoittelemalla häntä safariopas Paul Kamaun kautta (kpauln@yahoo.com). Paul on hyväntahtoinen mutta hieman häilyväinen veijari, joten jos järjestää asioita hänen kanssaan, kannattaa olla tiukkana.

Munkasio tulee vastaan Nakuruun, mutta Paulin saa mukaansa jo Nairobin lentokentältä.

Kävelysafarilla on yleensä turvallista. Leijonat pelkäävät maasai-sotureita, sillä nämä metsästävät leijonia. Maasait tuntevat muutenkin savannin läpikotaisin.

Yllätyksiä voi kuitenkin sattua, kuten tielle osuva raivostunut norsu. Lähde matkaan omalla vastuulla.

Lue lisää: Kenia-opas