Itkua ja hammastenkiristelyä Borneolla

Kun kroppa pettää, täydellinen viidakkoseikkailu voi muuttua hetkessä tuskien taipaleeksi.

Teksti ja kuvat Ville Palonen

Pieni potkurikone laskeutui pomppien jalkapallokentän mittaiselle kiitoradalle. Olimme morsiameni kanssa saapuneet Borneon sydämeen, Kelabitin ylängölle.

Viikon mittainen seikkailu alkoi täydellisesti: jo tunti laskeutumisen jälkeen olimme syöneet maittavan villisikalounaan ja lähteneet patikoimaan pitkin kapeaa viidakkopolkua. Metsästäjä-keräilijä -heimoon kuuluva oppaamme James nappasi matkan varrelta lähipusikkoon piilottamansa puhallusputken. Tauolla mekin pääsimme kokeilemaan taitojamme – emme sentään myrkkynuolilla, joita James toki esitteli auliisti.Borneo_Malesia_Palonen_04

Penan-kylässä juttelimme metsästyksestä ja Jamesin nuoruudesta. Silloin penanit eivät tunteneet rahaa, vaan kirmasivat villeinä luonnonlapsina sademetsässä.

Paluumatkan jälkeen, illalla, jalkapohjiani kivisti vain hiukan.

Tuska oli jokaisella askeleella suorastaan helvetillinen.

Seuraavana aamuna en pystynyt kävelemään. Tuska jokaisella askeleella oli suorastaan helvetillinen, kun molempien jalkapohjien lihakset krappailivat holtittomasti. Mieleeni muistui elävästi ensimmäinen matkani Borneonella viisi vuotta aiemmin – silloinkaan kävelemisestä ei tullut oikein mitään, kun kompuroin Gunung Mulun kansallispuistossa selkävammaisena.

Ikävä kyllä edellisellä reissulla karkkien lailla syömiäni kolmiolääkkeitä ei tällä kertaa ollut mukana.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli siirtyminen seuraavaan kylään tukkitietä pitkin – autokyydillä, luojan kiitos. Matkalla opimme, millaista jälkeä metsähakkuut tekevät Sarawakin metsille. Kun arvopuut kuten tiikki kaadetaan, riista katoaa ja jopa ennen metsästäjä-keräilijöinä eläneiden penanien on täytynyt turvautua metsän kulottamiseen riisiviljelmiksi. Metsähakkuista johtuva eroosio samentaa kirkkaat joet, kalakannat ja juomaveden laatu kärsivät. Paikalliset asukkaat eivät kostu korruption kyllästämästä metsähakkuubisneksestä mitään, mutta maksavat raskaan hinnan: esi-isiensä tavan elää.

Pahan ilman lintu

Auton ikkunasta näin sarvilinnun, monien Borneon heimojen enteidentuojan. Iltapäivällä sen sanoma paljastui huonoksi.

Kuvatessani tatuoinnein ja pitkiksi venytetyin korvalehdin koristeltuja kelabit-rouvia kamerastani kuului outo helähdys. Etsin pimeni. Kun kiroillen irrotin objektiivin, kameran peili putosi jalkoihini. Rampautumisen lisäksi olin myös sokeutunut.

Illalla korjasin kameran mitenkuten kyläkoulusta lainaamallani pikaliimalla. Peili meni vinoon, eikä etsimestä näkyvä kuva vastannut muistikortille talleutuvaa kuin osittain.

Päätin silti seuraavana aamuna kokeilla onneani ja lähteä sademetsään tutustumaan Borneon heimojen metsästystekniikkoihin. Popsin särkylääkkeitä aamiaiseksi ja lähdin raahustamaan mutaiselle polulle paikallisen metsästäjäoppaan perässä. Kasvoilla valuva hiki johtui osin kuumuudesta, osin jalkakramppien tuottamasta tuskasta.

Kasvoilla valuva hiki johtui osin kuumuudesta, osin jalkakramppien tuottamasta kivusta.

Ansalangan virittämistä kuvatessani kamerasta kuului tuttu helähdys, kun peli irtosi uudestaan. Kiroillen ja irvistellen onnuin takaisin kylään, jossa tursutin lopun pikaliiman kameraan. Tällä kertaa peilikin meni melkein suoraan.

Jalkakrampit eivät kuitenkaan ottaneet loppuakseen – itse asiassa ne pahenivat, joten parin päivän viidakkovaellus jäi osaltani väliin. Myöhemmin morsiameni kertoi, kuinka aamiaiseksi oli syöty vastakaadetun villisian maksaa ja sammakkokeittoa. Kiristelin hampaitani kateudesta.

Lue matkatarina: Pääkallonmetsästäjän vieraana

Lue vinkit: Kelabit Highlands – matkavinkit