Amazonin sademetsä – kanoottiretki vihreään helvettiin

Uskaltaako piraijoita kuhisevassa joessa uida? Entä milllaista on nukkua myrkkykäärmeitä ja hämähäkkejä vilisevässä pusikossa? Matkustimme maailman suurimpaan sademetsään kohtaamaan viidakon kauhut.

Teksti Yaroslava Troynich
Kuva Ville Palonen

”Muutama vuosi sitten olin menossa kokemaan verkkoja, kun kanoottini pohja juuttui kiinni johonkin”, aloittaa Xavier Guerra Acuvino tarinansa. ”Ensin luulin, että se oli uppotukki. Mutta kun työnsin melalla kanoottia irti, tukki alkoi kiemurrella – se olikin jättimäinen anakonda!”

Olemme vain hetki aiemmin aloittaneet kahdeksanpäiväisen viidakkoretken Samirialla, yhdellä Amazonin kapeista sivujoista. Viidakon vaarat hermostuttavat minua jo valmiiksi, ja nyt kanoottia melovan 28-vuotiaan viidakko-oppaan kauhukertomus saa ihoni kananlihalle silkasta pelosta.

Viidakko-oppaan kauhukertomus saa ihoni kananlihalle silkasta pelosta.

”Anakondat, varsinkin suuret, ovat vaarallisia”, Xavier jatkaa. ”Onneksi tämä käärme oli sen verran hidas, että ehdin meloa karkuun. Ehkä se oli äskettäin syönyt mahansa täyteen.”

Puunrungosta koverrettu kanoottimme lipuu alas Samiria-jokea, joka kiemurtelee Pacaya-Samirian kansallispuiston halki. Paikka on Perun suurin luonnonsuojelualue. Alue on niin laaja, että sen 20 000 neliökilometrille mahtuisivat kaikki Suomen 37 kansallispuistoa – kahteen kertaan.

Anakondien lisäksi Pacaya-Samiriassa elää vaaleanpunaisia amazoninjokidelfiinejä, jopa viisimetrisiksi kasvavia suokaimaaneja ja esihistoriallisen näköisiä jokikilpikonnia. Viidakon siimeksessä piileskelee myös tapiireja, laiskiaisia ja jaguaareja.

Iquitos oli kumiparoneiden kaupunki

Matkamme kohti syrjäistä luonnonpuistoa on alkanut puolen miljoonan asukkaan Iquitosista. Se on maailman suurin kaupunki, jonne ei kulje tietä – Iquitosiin pääsee vain lentämällä tai Amazonia pitkin seilaavilla jokilaivoilla.

Amazon, Peru
Jokilaiva on usein ainoa tapa liikkua Amazonilla.

Rapistunut viidakkokaupunki eli kulta-aikaansa 1800–1900-lukujen vaihteessa, jolloin se oli Brasilian Manausin ohella luonnonkumikaupan keskus. Lateksibisnestä hallinneet ”kumiparonit” olivat aikansa öljysheikkejä, jotka pröystäilivät parhaansa mukaan: jopa likapyykit lähetettiin pestäviksi Eurooppaan. Voitot maksimoitiin siirtomaa-ajan hengessä, pakottamalla viidakon alkuperäisheimot orjatyövoimaksi.

Suomalaismiehet halusivat juhlia syntymäpäivää viidakossa, joten kanootti piti lastata kukkuroilleen olutta. Leiripaikalla kaverukset olivat niin päissään, että he yrittivät tarjota juomiaan apinoille.

Iquitosin kukoistus loppui, kun englantilainen Henry Wickham salakuljetti kumipuun siemeniä Kaakkois-Aasiaan. Siellä kumin viljeleminen osoittautui tuottoisammaksi kuin viidakossa. Nykyään Iquitosin kulta-ajoista muistuttaa enää Gustave Eiffelin suunnittelema Rautatalo pääaukion laidalla.

Iquitosista olen seilannut valokuvaajamieheni kanssa kilometrien levyistä Amazonia pitkin Lagunasin kylään, josta kanoottiretket Pacaya-Samiriaan alkavat. Täyteen ahdetun matkustajalaivan riippumatossa keikkuminen kolmen vuorokauden ajan on uuvuttava kokemus. Ei ihme, että vuosittain Lagunasiin eksyy vain muutama sata turistia.

Kuuden ja puolen tuhannen asukkaan Lagunasissa on kaksi kanoottiretkiä tekevää opasjärjestöä. Me olemme valinneet niistä vanhemman, Estypelin. Sen perustajalla, 56-vuotiaalla konkarioppaalla Manuel Rojasilla, piisaa herkullisia tarinoita myös suomalaisista.

”Muutama vuosi sitten meillä oli kaksi vierasta Suomesta. Miehet halusivat juhlia toisen 30-vuotissyntymäpäivää viidakossa, joten kanootti piti lastata kukkuroilleen olutta. Leiripaikalla kaverukset olivat niin päissään, että he yrittivät tarjota juomiaan apinoillekin!” Manuel hekottaa.

Mies varoittaa, että matkanteko kanootilla saattaa osoittautua tavallista hitaammaksi. Edellisvuoden ennätyskuivuuden takia joen pinta on alempana kuin kertaakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Eläinten bongaaminenkin onnistuisi paremmin sadekaudella, kun tulvat nostavat vedenpintaa metrikaupalla. Äyräidensä yli tulviva joki pakottaa villieläimet pienille saarekkeille. Kanoottikin kulkee lähempänä latvustoa, jossa suurin osa eläimistä piilottelee.

Amazon on vihreä helvetti

Kanootissa istuessani hypistelen Iquitosista ostamaani machetea eli viidakkoveistä. 70-senttisen teräaseen omistaminen pönkittää kummasti itseluottamusta.

Amazon_Peru_17
Pacaya-Samirian kansallispuisto on ehtaa sademetsää.

Viidakkoveitsen sanotaan olevan tärkein varuste sademetsässä selviytymiseen. Sen avulla läpipääsemättömään tiheikköön voi raivata polun, katkoa juomakelpoista vettä sisältäviä liaaneja – sekä tietysti hakata palasiksi ihmisuhria vaanivat käärmeet, hämähäkit ja skorpionit. Vessamatkallakin siitä on apua. Vaikka pedot eivät hyökkäisikään kesken toimituksen, veitsen leveällä terällä voi kätevästi kaivaa kuopan tarpeita varten.

Kanoottimatkamme on alkanut Samirian yläjuoksulta, missä joki on pelkkä pahainen puro. Silti sameassa vedessä voi piilotella mitä tahansa: käärmeitä, kaimaaneja, tai ainakin piraijoita, jotka kaupunkilegendojen mukaan kaluavat uhrinsa pelkäksi luurangoksi muutamassa minuutissa. Vedenpinnan yläpuolella inisee malariahyttysiä ja painajaismaisia saivartajia, jotka luultavasti vain odottavat sopivaa tilaisuutta ruiskuttaakseen toukkansa ihoni alle.

Puristan viidakkoveistä valmiina taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Kanootti ei hievahdakaan, joten kaikkien on kiivettävä laidan yli.

Ei ihme, että inkojen tarunhohtoista kultakaupunkia, El Doradoa, etsineet espanjalaiset konkistadorit kutsuivat viidakkoa ”vihreäksi helvetiksi”.

Keskipäivällä aurinko alkaa käristää ihoa säälimättömästi paksusta aurinkorasvakerroksesta huolimatta. Kymmenen metrin levyisen joen ylle kumartuu puita, joiden varjoissa liihottelee kämmenen kokoisia sähkönsinisiä perhosia, taivaansiipiä. Latvustossa raakkuu parvi räiskyvän värisiä sinikelta-aroja, jotka kuuluvat maailman suurimpiin papukaijalajeihin. Tumma kaljupäinen hahmo tuijottaa ohi lipuvaa kanoottiamme rannalle kellahtaneelta puunrungolta. Se on kalkkunakondori, joka selvästi miettii, olisiko meistä sen seuraavaksi ateriaksi.

Samassa kukkuroilleen lastattu kanoottimme törmää johonkin. Puristan viidakkoveistä valmiina taistelemaan elämästä ja kuolemasta, mutta jättiläiskäärmeen sijasta olemmekin juuttuneet uppotukkiin. Kanootti ei hievahdakaan, joten kaikkien on kiivettävä laidan yli.

Amazon, Peru
Kun sivujoen vesi on alhaalla, ei auta kuin vetää kanootti matalimpien kohtien ylitse.

Vedessä reittä myöten seisoessani tajuan joutuneeni anakondia ja piraijoita kuhisevaan jokeen. Eikä retken alkamisesta ole kulunut tuntiakaan.

Xavier ja toinen oppaamme, 58-vuotias Enrique Curinuqui Tapayuri, puskevat kanootin puunrungon yli. Apunaan he käyttävät seticoa, muurahaispuun kaarnaa. Se on niin liukasta, että kanootti luistaa kuin rullien päällä.

Pelkästään ensimmäisen päivän aikana ihmekaarna pitää kaivaa esiin parikymmentä kertaa. Mekin joudumme työntämään kanoottia jokeen kaatuneiden puiden yli, ja saavumme leiripaikkaan vasta pimeän laskeuduttua. Kellon ympäri rehkimisen jälkeen olen niin uuvuksissa, ettei edes oppaiden kokkaama illallinen maistu.

Kalastusta Amazonilla

Tavallista ankarammassa kuivuudessa on hyväkin puolensa. Koska vesi on matalalla, ovat kalat pakkautuneet joen syvimpiin monttuihin. Kuvaaja on intohimoinen kalamies, ja hän haluaa napata jonkin eksoottisen vonkaleen pataan pantavaksi. Minä hyppään kanoottiin hänen seurakseen.

Xavier ja Enrique silmäilevät kuvaajan virveliä kiinnostuneina. Heidän ilmeensä paljastavat, etteivät odotukset illallisen suhteen ole kovin korkealla.

Kuvaajan kalajututkaan eivät tee oppaisiin vaikutusta, sillä Amazonissa uiskentelee eri kaliiberin vonkaleita kuin suomalaisessa mökkijärvessä. Suurin niistä on jopa kolmimetriseksi ja parisataakiloiseksi kasvava paiche eli arapaima. Kala on sukupuuton partaalla, ja ainoastaan paikalliset asukkaat saavat pyytää sitä. Heillekin paichen alamitta on kunnioitettavat 160 senttiä.

Kuvaaja yllättää oppaat. Tunnissa hän kelaa kanoottiin muutaman puolikiloisen, herkullisena pidetyn oscarin eli riikinkukkokirjoahvenen. Sitten hento vapa taipuu mutkalle ja kelan jarru alkaa huutaa kuin viimeistä päivää.

Aluksi näyttää siltä, että siiman päässä riuhtova vonkale katkaisee kaksinkerroin taipuneen vavan hetkenä minä hyvänsä. Kymmenen minuutin taistelun jälkeen otus alkaa väsyä. Kun pintaan nousee outo, käärmemäinen pää, on aika huutaa oppaat apuun.

Kun Enrique ehtii leiripaikalta lainaamallaan kanootilla luoksemme, olemme saaneet jokihirviön kokonaan näkyviin. Se on keltaruskea, 120-130 senttiä pitkä ja painaa varmasti yli viisi kiloa. Kuvaaja varmistaa epäilyksensä oppaalta:

Amazonilla kalastaja ei voi ikinä tietää, millainen otus nappaa seuraavaksi. Kun pintaan nousee käärmemäinen pää, on aika huutaa oppaat apuun.

”Sähköankerias?”

”Kyllä”, Enrique vastaa naama valkoisena.

”Vaarallinen?”

”Erittäin vaarallinen.”

Kaksimetriseksi kasvava sähköankerias kykenee antamaan yli 600 voltin sähköiskun, joka voi tappaa. Tärisevin käsin kuvaaja kaivaa taskustaan veitsen ja katkaisee siiman varoen koskemasta kalaan. Sen suupieleen jää roikkumaan koukku, joka irtoaa itsestään ajan myötä.

Amazon, Peru
Amazonilla pärjää samalla virvelillä kuin suomalaisella kesämökillä.

Sähköankeriaasta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kalastaminen kapealla joella osoittautuu hauskaksi puuhaksi. Rapalan vaaput näyttävät maistuvan kaloille, ja muutamassa päivässä kuvaaja on saanut saaliikseen neljätoista eri kalalajia. Uistimeen haksahtavat juovikas tiikerilapamonni, punapiraija ja sen isoveli paku, ja jopa kaikkien Amazonille saapuvien urheilukalastajien haaveiden kohde, villisti kamppaileva tucunare eli riikinkukkoahven. Onnesta pinkeänä kuvaaja selittää, mikä hommassa on hauskinta: ikinä ei voi tietää, millainen otus nappaa seuraavaksi.

Palatessamme rantaan meitä odottaa herkullinen lounas. Paistettuja piraijoja syödessä toteamme myytin murtuneen: Amazonilla ihmiset syövät useammin piraijoja kuin piraijat ihmisiä.

Aggressiivisten kalojen pyydystäminen ei ole vaikeaa. Piraijat eivät yleensä hyökkää terveiden eläinten kimppuun, joten pitää vain läiskyttää vettä melalla, ja piraijaparvi ilmestyy paikalle etsimään loukkaantunutta kalaa. Sitten lihanpala koukkuun tai Rapalan uistin siiman jatkoksi.

Amazonilla ihmiset syövät useammin piraijoja kuin piraijat ihmisiä.

Kolmannen illan leiripaikassa joelta kaikuu äänekäs puhahdus, ja kaistale vaaleanpunaista selkää rikkoo joen pinnan. Paikalle on saapunut kilpaileva kalastaja, vaaleanpunainen amazoninjokidelfiini eli bufeo. Delfiinejä ei ole ikinä pyydystetty, sillä legendojen mukaan niillä on taikavoimia. Alkuperäiskansat uskovat, että öisin bufeo voi muuttaa itsensä ihmiseksi ja kulkea viidakon kylissä vokottelemassa nuoria naisia.

Delfiini päättää pysähtyä kalastamaan samaan syvänteeseen, jonne kuvaaja on viskonut uistimiaan. Miehen ei auta kuin pakata virvelinsä ja jäädä katselemaan sivusta ammattikalastajan esitystä.

Viidakon myrkylliset ja piikikkäät kasvit

Taivasta kohti kurottavan kapokkipuun parimetristen juurien välissä tunnen itseni pieneksi kuin muurahainen. Jykevässä rungossa, korkeammalla kuin mihin yletyn kurottamaan, on tulvaveden piirtämä viiva. Sadekaudella Amazonin pinta voi nousta jopa kymmenen metriä, ja jokia ympäröivät metsät jäävät veden valtaan.

Metsäpolulla tuoksuvat maatuvat lehdet ja hyttyshuppuun pukeutuneen valokuvaajan ympärilleen suihkuttama Off. Vaikka märkä paita liimautuu selkääni, minulla ei ole aikomustakaan riisua Gore-Tex -takkia. Syynä hiostavaan kerrospukeutumiseen ovat kiukkuisesti inisevät hyttyset. Olen saanut jo aivan riittämästi pistoja. Edellisillan laskelmien mukaan minulla on pelkästään yhdessä jalassa seitsemänkymmentä paukamaa!

Laskelmieni mukaan minulla on pelkästään yhdessä jalassa seitsemänkymmentä hyttysenpistoa.

Kun olemme taivaltaneet jonkin aikaa läpitunkemattomalta vaikuttavan vihreän kaaoksen läpi, päätän jakaa ympärillä rehottavat kasvit kahteen ryhmään: myrkyllisiin ja piikikkäisiin. Pysähtyessämme juomatauolle Xavier osoittaa liaania, joka ei kuulu kumpaakaan kategoriaan. Se on loinen, joka kietoutuu paksumman puun ympärille ja kuristaa uhrinsa hitaasti mutta varmasti hengiltä.

Amazon, sademetsä
Läpipääsemätön viidakko herättää kunnioitusta.

Kasvaa viidakossa toki ihmisille hyödyllisiä kasvejakin. Alkuperäisasukkaat käyttävät lukemattomia kasveja lääkkeinä, ja sademetsästä kotoisin olevat kasvituotteet ovat tuttuja länsimaidenkin arjessa: kahvia aamulla, tupakkaa tauolla, suklaata jälkiruuaksi ja lateksikondomeja iltapuhteisiin.

Pacaya-Samiriassa elää myös joukko kiehtovia eläimiä. Minun unelmani on nähdä niistä kaksi: nuolimyrkkysammakko – jonka avulla Amazonin intiaanit myrkyttävät metsästysnuolensa – ja laiskiainen. Joka kerta kun pysähdymme, tuijotan polkua ympäröivään metsään mahdollisimman keskittyneesti. Mielestäni laiskiaista muistuttavia tummia möykkyjä roikkuu joka toisen puun oksilla.

Olen saanut ensikosketuksen Amazonin eläimiin vain muutamaa päivää aiemmin. Kokemus oli karu. Iquitosissa, Belénin torilla, myyntipöydät notkuivat kaimaanin, villisikaa muistuttavan pekarin, vyötiäisen ja kilpikonnan lihaa. Vaikka seinillä roikkuvissa julisteissa muistutettiin uhanalaisten eläinten kauppaamisen olevan laitonta, torilla oli myytävänä myös suloisia tamariiniapinoita, kännykän kokoisia kilpikonnavauvoja ja sinikelta-aroja. Ohitse löntystellyt poliisi ei vilkaissutkaan laittomasti kaupattuja eläimiä.

Enrique osoittaa polulle kuivuneeseen mutalammikkoon painuneita jälkiä. Ne kuuluvat tapiirille. On lohduttavaa tietää, etteivät salametsästäjät ole onnistuneet nappaamaan kaikkia eläimiä.

Retki öiseen sademetsään

Amazon_Peru_18
Viidakossa kävellessä pitää olla tarkkana, mistä oksasta ottaa tukea.

Yöllä sademetsässä riittää meteliä kuin miljoonakaupungin lauantai-illassa. Kaskaat surisevat moottorisahan lailla, puiden pimeissä lehvästöissä asuvat puusammakot kurnuttavat soidinlaulujaan kuin viimeistä päivää. Maankamarakin kuhisee elämää. Lahonneen puurungon päällä marssii loputon jono lehdenleikkaajamuurahaisia, joiden selässä pienet lehdenrepaleet keikkuvat kuin purjeet. Onnekas hämähäkki on juuri aloittanut herkuttelun henkitoreissaan vilkkuvalla tulikärpäsellä.

Säikähdän toden teolla, kun polulla perässämme kävelevä Enrique käskee meitä pysähtymään. Mies osoittaa taskulampullaan puuta, jonka ohitse olemme juuri kulkeneet. Sen alaoksalla roikkuu kullankeltainen puolitoistametrinen käärme. Vaikka otus tuijottaa meitä laiskasti, Enrique ja Xavier vakuuttavat yhteen ääneen sen olevan ”erittäin vaarallinen”.

Retken ensimmäisenä päivänä rämmin mutaisessa joessa paljain jaloin. Sitten rohkeninkin jo uida paikassa, jonka vierestä oli kalastettu piraijoita vain hetkeä aiemmin.

Käärmeen nähtyäni käveleminen öisessä viidakossa alkaa vaikuttaa uhkarohkealta. Pimeydessä vaanii varmasti karvaisia lintuhämähäkkejä ja silmitöntä kipua tuottavia luotimuurahaisia. Jossain luikertelee takuulla myös viidakon pelätyin käärme, tappavan myrkyllinen surukuku.

Otsalamppu paljastaa joen rantapenkassa piilottevan puolimetrisen kaimaaninpoikasen pimeydessä kiiluvat silmät. Rannalta löydämme myös kissanpennun kokoisen sammakon, joka suostuu poseeraamaan valokuvissa hyvän tovin. Konnan punaruskea nahka killtää upeasti salamavaloissa, ja kontatessani lumoutuneena sen ympärillä viidakon vaarat unohtuvat. Palava halu kokea viidakon salaperäinen yö on lopulta voittanut pelkoni.

Amazon, Peru
Jättimäinen sammakko poseeraa kiltisti kameralle.

Öisen sademetsän musta magia on saanut minut valtaansa kuin huomaamatta. Enää en ole saalis vaan saalistaja, joka metsästää ihmeitä – vaikka vain pikkiriikkisiä.

Yöretki viidakossa on kruunattu, kun Enrique kiikuttaa näytille pusikosta äkkäämänsä hepokatin. Sormen mittainen hyönteinen matkii puunlehteä ilmiömäisesti. Sen ruumiissa on jopa pieniä reikiä, joten ainoastaan pitkät tuntosarvet erottavat sen kuivuneesta lehdestä.

Makuupussiin kiemurrellessani tajuan, että vain muutama viidakossa vietetty vuorokausi on osoittanut monet peloistani turhiksi. Retken ensimmäisenä päivänä rämmin mutaisessa joessa paljain jaloin, sitten rohkeninkin jo uida paikassa, jonka vierestä kuvaaja oli narrannut piraijoita vain varttia aiemmin. Nyt käyn yöpuulle myrkkykäärmeiden kotimetsässä, suojanani vain ohut hyttysverkko.

Mitä enemmän olen oppinut sademetsästä, sitä vähemmän pelkoon näyttää olevan aihetta. Myrkyllisten ja kivuliaasti purevien ötököiden lista muistikirjassani on venynyt päivä päivältä, mutta silti tiedän, etteivät viidakon asukit tuhlaa myrkkyjään ihmisiin turhan päiten.

Tunnen, kuinka minua tarkkaillaan viidakosta.

Hyttysverkon vieressä tanssii parvi kiiltomatoja. Ne eivät vilku ainoastaan valkeaa valoa, vaan hohtavat vuorotellen punaista, keltaista ja vihreää kuin liikennevalot. Esitystä ihaillessani tunnen, kuinka minua tarkkaillaan viidakosta.

Enää en kuitenkaan usko, että pimeydessä vaanisi jokin verenhimoinen peto. Otus taitaa vain olla yhtä utelias kuin minäkin.

Lennot Amazonille

Peruun ei ole Suomesta suoria lentoja. Menopaluu Limaan (tai Iquitosiin) maksaa lentoyhtiöstä, välilaskujen lukumäärästä ja sesongista riippuen edullisimmillaan 800-1200 euroa. Lue täältä, miten halpoja lentoja kannattaa etsiä.

Lue lisää:

Vinkkejä viidakkoretkelle

Amazonin jokilaivat

Peru-opas

array(2) {
  [0]=>
  string(11) "Matkatarina"
  [1]=>
  string(4) "Peru"
}