Verlan pahvitehdas – maailmanperintökohde vie suomalaisen vaurauden lähteille

Verla
Verlan pahvitehdas. Koristeellisen, punatiilisen tehdasrakennuksen suunnitteli Eduard Dippel, joka oli piirtänyt myös Viipurin uusgoottisen katedraalin. Kuva: Vitaly Alyabyev / Shutterstock

Verlan tehdasmuseo on varsin erikoinen Unescon maailmanperintökohde. Rauniotemppelin sijaan täällä hämmästellään, millaista oli työteko vanhassa tehtaassa.

Eikä Verlan kartonkitehdas ole edes mikään erityisen vanha sellainen. Työt Verlassa jatkuivat vuoteen 1964 asti. Tehdasmuseona Verla avattiin 1972, ja jo parikymmentä vuotta myöhemmin se sai jo maailmanperintökohteen arvon.

Jos Unescon maailmanperintölistalla on toki muitakin teollisen ajan kohteita kuten ruukkeja ja puuvillatehtaita, Verla on ainakin toistaiseksi ainoa metsäteollisuuden kohde. Se on hyvin sopivaa Suomelle, vihreän kullan maalle.

Verla avaa ikkunan siihen, miten Suomen vauraus on syntynyt, millaisissa oloissa se on tehty. Vielä kun pääsisi jossain tutustumaan tervan keittämiseen sekä moderniin paperitehtaaseen.

Aivan erityistä Verlassa on se, kuinka hyvin se on säilynyt. Kun tehdas suljettiin, se ymmärrettiin suojella saman tien. Koneet jätettiin sijoilleen.

Toisin kävi esimerkiksi Ruotsissa Engelsbergin ruukissa, joka on maailmanperintökohde sekin. Engelksbergin ruukki tosin lopetti toimintansa jo 1900-luvun alussa ja jouduttiin myöhemmin entisöimään vanhaan muotoonsa.

Verla on poikkeuksellinen maailmanperintökohde

Verlan pahvitehdas
Verlan kierros päättyy tehtaan työkonttorin luokse. Sen seinällä on edelleen kalenteri, joka näyttää: Heinäkuu Lauvantai 1964 18. Silloin päättyivät työt Verlassa, ja tehdas jäi juuri siihen kuntoon. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Vanhan asunsa säilyttäneet tehtaat ovat hyvin harvinaisia maailmankin mittakaavassa. Yleensä, jos tehdas menestyy, se uudistetaan. Jos tehdas ei menesty, se puretaan ja koneet myydään.

Verlan tapauksessa näin ei käynyt. Viimeisinä vuosikymmeninään Verla oli omistajalleen Kymin Osakeyhtiölle (nykyiselle UPM-Kymmenelle) jo lähinnä kuriositeetti, jonka annettiin toimia, kun ei siitä ollut haittaakaan.

Tehdas ei tehnyt tappiota muttei se myöskään tahkonnut rahaa. Nykyisin sellainen tehdas lopetettaisiin, mutta Verlan pahvitehdas kertookin toisenlaisesta ajasta. Se on monumentti ajalle, jolloin tehtaita pyöritettiin vielä nykyistä inhimillisimmin, työntekijöitä ihmisinä pitäen.

Ajalle, jolloin päätöksiä eivät tehneet kasvottomat rahamiehet kaukana korkeissa norsunluutorneissaan, vaan tehtaan omistajat, jotka tunsivat työntekijänsä.

Päätös Verlan pahvitehtaan lakkauttamisesta tehtiin jo vuonna 1952, mutta tehtaan annettiin pyöriä vielä vuosikymmenen. Nuoremmat työntekijät siirtyivät töihin suurempiin ja uudempiin tehtaisiin, esimerkiksi Kuusankoskelle, mutta vanhemmat saivat jäädä töihin heille rakkaaksi paikkaan. Ensin kolmesta työvuorosta siirryttiin kahteen ja lopulta yhteen.

Kunnes 18. heinäkuuta 1964 työt päättyivät kokonaan. Päivämäärä on edelleen näkyvissä Verlan työkonttorin kalenterissa.

Verla on sikälikin poikkeuksellinen maailmanperintökohde, että se on edelleen yksityisen firman omistuksessa, UPM-Kymmenen. Yritys päätti kaukoviisaasti museoida vanhan tehtaansa, kun se suljettiin. Aika harva paperiyritys maailmalla voi viedä yritysvieraat tutustumaan firman omaan Unescon maailmanperintökohteeseen.

Viimeisenä työpäivänä tehtaalle tuli filmiryhmä tallentamaan tehtaan toimintaa filmille.

Verla oli museotehdas jo viimeisinä vuosinaan

Verla sisältä
Verlan pahvitetaassa käytetyt koneet olivat vanhat ja arkaaiset myös 1960-luvun mittapuulla. Mutta hyvää pahvia niillä saatiin tehtyä. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Verlan viimeisenä työpäivänä kuvatun filmin katsomisella alkaa myös Verlan museovierailu. Filmillä esiintyvät työntekijät ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja paiskivat hommia hymyssä suin. Videolla käy hyvin selväksi työntekijöiden rakkaus tehdastaan kohtaan.

Video on loistava lisä tehdaskierrokselle. Se on ihastuttavaa ajankuvaa ja näyttää, miten tehdas toimi. Samalla pääsee ääneen 1960-lukulainen asenneympäristö.

”Isäntä oli isäntä ja vaimon oli oltava hänelle kuuliainen”, juontaja kuvaa elämää ruukkiyhteisössä.

Filmin jälkeen siirrytään oppaan johdolla pahvitehtaan hämärään katsomaan samoja paikkoja luonnossa.

Pahviarkit leikattiin rullista käsin katajakepeillä tehtaan loppuun asti. Se oli 1800-luvun tekniikkaa. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Tehdasvierailulla ei voi kuin hämmästellä, että vielä 1960-luvulla on tehty töitä näin arkaaisilla koneilla. Toisaalta Verlassa käytetty teknologia olikin oikeastaan vuosikymmenet aikaansa jäljessä. Työsuojelumääräykset olivat silloin kovin toisenlaisia kuin nykyisin.

Verla aloitti toimintansa 1872 puuhiomona. Toimi alkuun vain kaksi vuotta, kunnes paloi. Toiminta aloitettiin uuden omistajan voimin uudelleen vuonna 1882. Tällöin toimintaa laajennettiin myös pahvitehtaaksi.

Tehdas alkoi käydä pieneksi ja vanhanaikaiseksi jo 1930-luvulla. Vielä 1960-luvulla pahviliuskat katkaistiin käsin katajakepeillä, vaikka jo 1800-luvun lopulla oli keksitty koneet, jotka olisivat tehneet sen automaattisesti.

Verlaa alettiinkin kutsua museotehtaaksi jo viimeisinä vuosinaan. Sen tuottamaa pahvia sanottiin käsipahviksi, sillä työvaiheet tehtiin pitkälti käsin. Käsityötä myös arvostettiin ja Verlan pahvilla oli pienet mutta uskolliset markkinat.

Kuivaamon varikset

Verlan tehdas kuivaamo
Synkkä yhdyskäytävä vie tehtaasta kuivaamoon, jossa oli kuumaa kuin pätsissä. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Jos vanhat työntekijät viihtyivätkin tehtaassaan, ei se ollut mikään helppo työpaikka. Koneet olivat vanhoja ja vaarallisiakin. Pahviksi päätyvät pöllit kuorittiin koneella, jossa ei suojalaitteita ollut.

”Kuorimakoneella sattui onnettomuuksia. Moni sormenpää meni kuorintajätteen joukkoon”, museo-opas kertoo. Sanotaan että tansseissa verlalaiset tunnettiin tasamittaisista sormista.

Metelikin oli varmasti melkoinen ja fysiikka joutui koville. Naiset nostelivat karhun voimilla raskaita arkkeja, jotka painoivat kymmeniä kiloja.

Pahvien kuivaamossa kuumuus oli liki sietämätöntä. Siellä töitä tehtiin 40–50 asteen lämmössä, missä pahviarkit kuivuivat neljässä päivässä.

Opas kertoo: ”Kuivaamon työntekijät saivat käydä uimassa järvessä niin usein kuin halusivat. He menivät järveen vaatteet päällä, jotta vaatteet pysyivät hetken aikaa viileinä.”

Kuivaamossa työskenteli ainoastaan naisia. He kulkivat kapeita lankkuja pitkin usean metron korkeudessa. ”Vähän kuin linnut. Sen takia kuivaamon työntekijöitä kutsuttiin variksiksi.”

Koska kesäkuivaamossa ei ollut kuuma toisin kuin talvikuivaamossa, sitä kutsuttiin huvilaksi. ”Ei tuntunut työltä lainkaan.”

Ja silti työntekijät pitivät omasta yhteisöstään, tunsivat varmasti ylpeyttäkin laadukkaasta pahvista, jota he tuottivat ja vanhoista koneista, jotka jaksoivat edelleen puskuttaa.

Kuusesta tehtyä pahvia käytettiin kirjankansiin ja monenlaisiin pakkauksiin: tupakka-askeihin, makeisrasioihin ja kenkälaatikoihin. Suurin osa pahvista meni vientiin. Verlan pahvia tilattiin Argentiinasta asti.

Verlan tehdasta voi ihailla ulkoa ilmaiseksi

Verlan tehdas kosken rannalla
Verlan tehdas sijaitsee komean kosken varrella. Valitettavasti kuvassa näkyvälle sillalle ei pääse kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Verlan sisätiloihin voi tutustua vain opastetulla, maksullisella kierroksella, mutta ulkosalla saa käyskennellä vapaasti ilmaiseksi.

Museo on auki vain kesäisin ja kierrokset lähtevät tasatunnein. Välillä voi olla täyttä, joten jos haluaa pelata varman päälle, kierros kannattaa varata etukäteen. Tai varautua siihen, että pääsee vasta seuraavalle kierrokselle.

Tunnin odotus hurahtaa kyllä nopeasti Verlan alueella kulkiessa ja tehdasrakennuksia ihaillessa. Tehdas on ulkoakin kaunis. Punatiilinen rakennus rakennettiin 1893 palossa tuhoutuneen puurakenteisen tehtaan tilalle. Sen on suunnitellut Eduard Dippel, jonka käsialaa oli myös sodassa tuhoutunut Viipurin tuomiokirkko.

Dibbel koristeli Verlan kirkon tapaan uusgoottilaisin vivahtein. On tiilileikkauksia ja metallisia koristeita katolla.

Tehtaan lisäksi on muitakin rakennuksia, käsityöpuoteja, koski ja parkkipaikan lähellä pikkuriikkinen kylä. Parkkipaikalta voi periaatteessa tähyillä myös vastapäisen kallion kalliomaalauksia, mutta vaikea niistä on kunnon hahmoja erottaa.

Patruunan pytinki – Verlan kaunein rakennus

Verla Patruunan pytinki
Patruunan pytingissä asui Verlan johtaja, itävaltalainen Gottlieb Kreidl 30 vuoden ajan. Puuhuvilaa koristi jo silloin kaunis puutarha. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Tehtaan alueella katse kiinnittyy myös koristeelliseen puurakennukseen. Se on Patruunan pytinki, jota pääsee ihailemaan vain ulkoapäin.

Siellä asusti itävaltalainen Gottlieb Kreidl, joka johti tehdasta liki kolmen vuosikymmenen ajan. Gottlieb sai tehtaan kukoistamaan. Kerrotaan, että hän oli ankara, mutta samaan aikaan hyväntahtoinen johtaja, joka panosti kylän hyvinvointiin.

Patruuna johti patriarkaalisesti, kuten Verlaa esittelevässä vanhassa dokumenttivideossakin kerrotaan.

Työntekijöitä oli helppo löytää, vaikka tehdas sijaitsikin syrjässä, metsän keskellä. Tehtaalla tienasi kuukaudessa saman minkä renkinä tai piikana vuodessa. Tasa-arvoista palkkaus ei ollut. Naiset ansaitsivat vain noin puolet miesten palkasta. Palkkakuilu alkoi tasoittua sotien jälkeen.

Edelleenkin Verla on aika lailla syrjässä. Kouvolaankin on puolen tunnin ajomatka.

Patruunan pytingin edustalla on nätti puistikko kukkaloistossaan.

Millainen kokemus Verla on?

Verlan pahvitehdas on sisältä vaatimattoman tunnelmallinen. Kuva: Antti Helin / Kerran elämässä

Vaan millainen kokemus Verla on vierailijan näkökulmasta? Kohteena Verla on hyvin maanläheinen. Se on mukava, muttei mikään varsinainen wow-elämys. Verla ei lumoa suuruudella, vaan viehättää pienimuotoisella kauneudella. Verlan koneet eivät todellakaan ole suuria ja mahtavia, vaan päinvastoin ne hämmästyttävät pienuudellaan ja arkaaisuudellaan.

Maailmanperintökohteen arvosta huolimatta en ehkä kuitenkaan laskisi sitä Suomen parhaiden nähtävyyksien joukkoon, sillä Verlasta nauttiminen vaatii jonkin verran etukäteistä kiinnostusta ja perehtyneisyyttä. Jos Suomen teollistumisen historia tai vanha koneet eivät kiinnosta, voi Verlan hyvin jättää väliinkin.

Elämystä voisi vielä parantaakin. Pelkän tehtaan lisäksi olisi kiva oppia lisää elämästä tehdasyhteisössä. Kuulla lisää tarinoita tehtaan legendaarisista työntekijöistä, joihin nyt vain kierroksella viitataan.

Vaikkapa Maria Mattsonista, joka teki 50 vuoden ajan yhtä ja samaa työtä, punnitsi pahviarkkeja. Hänen jalanjälkensäkin ovat kuluneet lattiaan vaa’an luona.

Kun tehtaassa pääsee niin lähelle entisajan työntekoa, miksei päästettäisi vielä lähemmäs? Laitettaisi tehdassaliin museovieraiden kokeiltavaksi raskasta pahvipinkkaa, jollaisia tehtaan naiset nostelivat. Lämmitettäisi yhtä huonetta kuumaksi kuin vanhaa kuivaamoa?

Tehdas näyttää siltä, että sen voisi vieläkin käynnistää. Ehkä koneet toimisivatkin, mutta työsuojelu varmaan estäisi sen saman tien.

Sisään pääsee Museokortilla, kuten melkein kaikkiin muihinkin Suomen museoihin.

Verlassa vierailun voi yhdistää patikointiin Repoveden kansallispuistossa tai Kouvolan kafkamaiseen ihailuun.

 

Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös mökin Suomesta. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi