Ladakhin vanhin luostari, Lamayuru, on kiehtova paikka tutustua tiibetinbuddhalaisuuteen. Intian Ladakhia kutsutaan Pikku-Tiibetiksi, sillä tiibetiläinen kulttuuri on säilynyt täällä koskemattomana.
Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuvat Ville Palonen
”Aloin pohtia valaistumista jo lapsena. Kun täytin 14, pyysin vanhemmiltani lupaa muuttaa luostariin ja ruveta munkiksi. Mutta he eivät päästäneet minua”, kertoo 37-vuotias Tsering Angchok, Lamayurun luostarin meditaatiokeskuksen talonmies.
Hämärän temppelin perälle, Dalai-lamaa esittävän valokuvan viereen, on aseteltu uhrilahjoja: ohranjyviä, hedelmiä, ja tukku seteleitä. Lasikaapissa, Buddhaa esittävän kullatun patsaan vieressä, istuu myhäillen viiksekäs Guru Rinpoche. 700-luvulla eläneellä tiibetinbuddhalaisuuden eli lamalaisuuden perustajalla on kädessään tavaramerkkinsä: kokoelma vartaalla seivästettyjä erivärisiä päitä.
Tsering kaataa vettä alttarin eteen aseteltuihin metallikulhoihin, sytyttää suitsukkeen, ja jatkaa sitten tarinaansa: ”Minun oli autettava vanhempiani peltotöissä, joten pysyin kotona. Pikkuveljieni vartuttua perhe ei enää tarvinut apuani, mutta silloin oli liian myöhäistä aloittaa munkin opinnot. Olin vihainen vanhemmilleni, ja vasta myöhemmin ymmärsin, että tämä on kohtaloni.”
Tiibetiläinen kulttuuri on säilynyt Ladakhissa
Tsering on asunut kymmenen vuotta Lamayurussa, Ladakhin vuoristoalueen vanhimmassa luostarissa. Himalajalla olevaa Ladakhia kutsutaan Pikku-Tiibetiksi. Lähes kaikki sen asukkaat ovat tiibetinbuddhalaisia, ja monet tavat ja perinteet ovat säilyneet paremmin kuin kiinalaisten viisikymmentä vuotta sitten miehittämässä Tiibetissä.
Ladakhin maisemat ovat karuja. Lamayurua ympäröivät kuun pintaa muistuttavat hiekkakivimuodostelmat, ja horisontissa siintää rivi lumihuippuisia vuoria. Puita kasvaa vain laakson pohjalla, puroksi kuivuneen jokiuoman rannoilla.
Himalajalla olevaa Ladakhia kutsutaan Pikku-Tiibetiksi. Lähes kaikki sen asukkaat ovat tiibetinbuddhalaisia.
Pikkuruinen Lamayurun kylä on kasvanut kalliolle rakennetun luostarin, gompan, alapuolelle rinteeseen. Aamulla, kiivetessämme kohti 3500 metrin korkeudessa kohoavaa luostaria mietimme, miksi Ladakhin luostarit on aina rakennettu mäkien päälle. Raskas kiipeäminen voisi olla kunnianosoitus jumalia kohtaan, mutta buddhalaisilla ei oikeastaan ole jumalia. 2500 vuotta sitten syntynyt uskonto painottaa yksilön henkistä kehitystä ja tähtää elämän todellisen olemuksen oivaltamiseen.
Ehkäpä kiipeämisurakan tarkoitus onkin tyhjentää pää turhista ajatuksista?
Tsering nyökkää tummat silmät tuikkien: ”Olet oikeassa. Gompan rakentaminen kylän yläpuolelle myös symboloi sitä, kuinka laman eli munkin elämä on kaiken maallisen yläpuolella. Toki jokainen voi rukoilla kotonaankin, mutta luostarissa rukoillessa ajatukset ovat puhtaampia. Buddhalaisuudessa tärkeintä on puhdas sydän, uhrautuminen ja rehellisyys. Muita ihmisiä kohtaan pitää olla myötätuntoa eikä eläimiäkään saa vahingoittaa.”
Valaistuminen vaatii täydellisen mielenrauhan
Saatuaan temppelin aamuaskareet päätökseen Tsering kutsuu meidät teelle kotiinsa. Yksinkertaisen huoneen keskellä on kamina, nurkassa lojuu kova patja ja ulko-oven lähellä pieni kaasuliesi kiehuttaa teevettä. Seinillä roikkuu muutama pata ja kattila sekä gurgur. Se on metrin korkuinen puukirnu, jolla tuoretta voita sekoitetaan tiibetiläiseen herkkuun, suolaiseen maitoteehen.
Tsering kertoo aloittavansa päivänsä ennen auringonnousua: ”Herään kolmelta. Ensin siivoan temppelin ja valmistelen uhrilahjat, sitten rukoilen Guru Rinpochea ja Buddhaa. Pyydän heiltä kaikille ihmisille rauhaa, iloa ja elämää ilman kärsimystä. Joskus meditoin. Silloin hoen om mani padme hum -mantraa, yleensä tuhat kertaa.”
900-luvulla perustetussa Lamayurun luostarissa on asunut parhaimmillaan viitisensataa munkkia, mutta nykyään heitä on enää muutama kymmenen. Luostarin yläpuolella kallioharjanteella seisovassa meditaatiokeskuksessa asuu vain kaksi tai kolme munkkia kerrallaan. Keskus on retriitti, jossa on munkit voivat elää erakkoina ja meditoida rauhassa.
”Munkit ovat täällä kolme viikkoa tai kolme kuukautta, ja joskus pidempäänkin. He joko pysyvät huoneessaan rukoillen ja meditoiden, ja voivat puhua vain avustajan kanssa. Tai sitten he eivät saa puhua ollenkaan, ainoastaan kirjoittaa.”
Vuosisatojen ajan ladakhilaisperheet lähettivät toiseksi vanhimman poikansa luostariin munkiksi. Viime aikoina vanhemmat ovat alkaneet arvostaa enemmän maallista koulutusta. Tseringiä muutos ei huoleta: ”Mielestäni munkiksi pitäisi ryhtyä omasta tahdosta. Heidän on jätettävä taakseen tavallinen maallinen elämä, eikä se ole helppoa, jos valinta ei ole oma. Täälläkin on monia nuoria noviisimunkkeja, joita ei luostarielämä näytä oikein kiinnostavan.”
Suurin unelmani olisi päästä jonain päivänä asumaan erääseen tyhjillään olevaan luostariin. Siellä voisin meditoida rauhassa, ehkä koko loppuelämäni ajan.
Ilman punaista kaapuakin Tsering muistuttaa munkkia enemmän kuin monet aiemmin tapaamamme ”oikeat” lamat. Vaatimaton mies kauhistuu: ”Ei nyt sentään! Elämäni on kovin erilaista munkkien elämään verrattuna. Mutta rehellisesti sanottuna suurin unelmani olisi päästä jonain päivänä asumaan erääseen tyhjillään olevaan luostariin. Siellä voisin meditoida rauhassa, ehkä koko loppuelämäni ajan. Se saattaisi auttaa minua syntymään munkiksi seuraavassa elämässä.”
Mielestämme Tsering voisi saavuttaa vaikka valaistumisenkin jo tämän elämän päätteeksi, mutta mies ei usko siihen. ”Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus valaistua ja jättää jälleensyntymisten kiertokulku taakseen. Mutta minä en ole tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Olen vielä nykyäänkin vihainen silloin tällöin, ja valaistuminen vaatii täydellisen mielenrauhan. Mutta kenties seuraavassa elämässä.”
Lue lisää:
Tiibetinbuddhalaisuus – kaikki on illuusiota
