Mannerheimin tie läpi Aasian

Xibian-portti johti Pekingiin. Kuva Wikimedia Commons

Oli vuosi 1906, kun Venäjän imperiumin vakooja Carl Gustaf Emil Mannerheim lähti matkalle halki Keski-Aasian. Ratsunaan hänellä oli hevonen, jolla oli itsemurhataipumuksia.

Kiinalaisen virkamiehen antamaan kulkulupaan oli maalattu kaunein siveltimenvedoin kolme kirjoitusmerkkiä: Ma-da-han, Hevonen joka tavoittaa kiinalaisten maan.

Nimen saattoi kääntää myös toisella tavalla: Hevosmies, joka ratsastaa pilvien halki.

Sillä nimellä Venäjän armeijan upseeri Carl Gustaf Emil Mannerheim ratsasti 14 000 kilometrin matkan vuosina 1906–1908 Keski-Aasian Kirgisiasta Pekingiin. Venäjän ja Kiinan välille ennakoitiin sotaa, ja Mannerheimin tehtävänä oli tiedustella maiden rajaseutuja tekeytyneenä suomalaiseksi tutkimusmatkailijaksi.

39-vuotias Mannerheim oli ottanut haasteen vastaan ristiriitaisin tuntein. Kahden vuoden poissaolo saattaisi haitata hänen sotilasuraansa, mutta toisaalta hän pääsisi pakoon perhehuoliaan. Mannerheimin vaimo ja kahden tyttären äiti oli juuri jättänyt hänet. Miestä ajoi myös verenperintönä saatu kiinnostus tutkimusmatkailuun. Mannerheimin eno oli Koillisväylän löytäjä Adolf Nordenskiöld.

Mannerheim ottikin sotilastiedustelun lisäksi tosissaan myös tutkimusmatkailijan peiteroolinsa.

Elämää rotkon reunalla

Mannerheimin kiinalainen nimi oli osuva. Määränpää Peking tuntui olevan jossain kaukana pilvien takana.

Mannerheimin tie vei läpi kitukasvuisten erämaiden ja hedelmällisten viljelysmaiden, yli kumpuilevien metsäseutujen ja lumipeitteisten vuorien. Hän paahtui helteessä ja värisi piinaavassa pakkasessa.

Hän nukkui taivasalla lumisateessa, paimentolaisteltoissa lampaiden seassa ja mandariinien vieraana vilkkaissa basaarikaupungeissa. Eräänä aamuna hän huomasi nukahtaneensa pimeydessä muutaman askeleen päähään rotkon reunalta.

Raskain taipaleista oli kaksi viikkoa kestänyt Muzartin solan ylitys kuolemankauniissa maisemissa neljän kilometrin korkeudessa. Oli kivuttava ylös jäähän hakattuja portaita ja kiskottava lumeen uponneita hevosia takaisin polulle. Yhden päivämatkan aikana Mannerheim laski polun varrella yli 30 hevosenraatoa.

Vuoristojen ylitys hirvitti Mannerheimia, koska hänen hevosensa Filip tahtoi aina kulkea polkujen kuilunpuoleista reunaa.

”Alan hiljakseen epäillä, että sillä on itsemurha-ajatuksia”, Mannerheim kirjoitti matkapäiväkirjaansa.

Hevonen ei kuitenkaan pettänyt isäntäänsä, vaan jaksoi matkan loppuun asti.

Ratsastuspäivät venyivät yli kymmentuntisiksi. Vaihtelua matkanteon yksitoikkoisuuteen toivat kohtaamiset paimentolaisten, kiinalaisten mandariinien ja länsimaisten lähetystyöntekijöiden vieraana. Vastalahjaksi paimentolaisten vieraanvaraisuudesta Mannerheim antoi heille Pariisista hankkimiaan somia hopeakelloja.

Paha vain, etteivät kellot toimineet. Mannerheimilla oli kiire jatkaa matkaa ennen kuin lahjansaajat yrittivät vetää kellojaan oikeaan aikaan.

Matkarahat lainattu Sophie-sisarelta

Suomalaisen matkaa värittivät vastoinkäymiset ja rahapula. Hän oli raapinut matkabudjettinsa kokoon Venäjän yleisesikunnan määrärahasta, omasta palkastaan ja suomalaisista tutkimusstipendeistä. Niiden lisäksi hän oli joutunut lainaamaan rahaa Sophie-sisareltaan.

Mannerheim kärsi reumaattisesta kivusta polvessaan ja hänen mukaansa määrätyt kaksi kasakkaa sairastelivat. Retkikunnan tulkki oli tumpelo.

Hän matkusti usein päiväkausia saaden ruuakseen vain kaksi kananmunaa aamupalaksi ja kupin keitettyä maitoa illalliseksi.

Matkan vaivoista huolimatta Mannerheim teki tunnollisesti työtään. Hän piirsi karttoja 3 000 kilometrin matkalta ja kirjasi ylös pienimmätkin sotilaallisesti kiinnostavat yksityiskohdat, kuten jokien varsilla olevat puut, joista voisi rakentaa siltoja.

Samalla ahkeruudella hän haali etnografista kokoelmaa, joka päätyi Suomen Kansallismuseoon. Tarvittaessa hän suostutteli paimentolaisia myymään kansallispukunsa vaikka päältään. Mannerheim teki heistä myös ajalle tyypillisiä antropologisia ruumiinmittauksia.

Ratsuväen upseeri pakotti mitattavansa alasti pesulle jääkylmiin vuoristopuroihin, koska ei voinut sietää näiden likaisuutta.

”Näyttää siltä kuin he eivät syntymästään lähtien koskaan pesisi mitään muuta osaa ruumiistaan kuin kasvoja”, Mannerheim totesi.

Viimeinen ponnistus

Lopulta 10 000 kilometrin ja vuoden sekä kolmen kuukauden satulassa istumisen jälkeen Mannerheim ratsasti Kiinanmuurin sisäpuolelle.

“Kun illalla ryömii nukkumaan nokiseen tönöönsä ja kuulee laukausten ja torventörähdysten julistavan, että valtakunnan viisi raudoitettua porttia on suljettu, valtaa mielen juhlallinen tunne: vihdoinkin on perillä Keskuksen valtakunnassa”, Mannerheim kirjoitti linnoituskaupungissa.

Matkaa Pekingiin oli tosin jäljellä vielä 4 000 kilometriä. Lopputaival halki Kiinan ikivanhojen kulttuuriseutujen tuntui karaistuneesta matkamiehestä kuitenkin jo lähes huviretkeltä.

Pekingiin saavuttuaan Mannerheimille selvisi, että hänen matkansa todellinen tarkoitus oli paljastunut kiinalaisviranomaisille jo alkumatkasta. Ei ihme, että suomalaiselle oli pitkin matkaa esitelty innokkaasti kiinalaissotilaiden ampumataitoja.

Jäljellä oli vielä viimeinen ponnistus – matkaraportin kirjoittaminen. Siihen kului Pekingissä kuukausi.

”Mikään ei tunnu minusta nykyään vastenmielisemmältä kuin päiväkirjat, muste ja kynä”, Mannerheim valitteli urakan aikana.

Pietariin Mannerheim palasi junalla. Hän sai audienssin itsensä tsaarin puheille. Nikolai II innostui suomalaisen matkakertomuksesta, ja tavallisen viidentoista minuutin sijaan tapaaminen venyi puolentoista tunnin mittaiseksi. Tsaari lupasi Mannerheimille, ettei tämän tarvinnut olla huolissaan viivytyksestä sotilasurallaan: kyllä tämä ehtisi vielä rykmenttiä komentaa, mutta vain harva oli kokenut yhtä suurta seikkailua.

Muistelmissaan Mannerheim totesi tsaarin olleen oikeassa.

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi