James Brooke – Borneon valkoisen rajahin muotokuva

James Brooken peterpanmainen elämä muistuttaa siitä, kuinka vielä 1800-luvulla palavasieluinen seikkailija saattoi purjehtia trooppiselle saarelle ja valloittaa sieltä itselleen valtakunnan.

Mies näyttää täydelliseltä viktoriaanisen ajan sankarihahmolta. Silmissä on palava katse, ja huulet ovat taipuneet kevyeen, itsevarmaan hymyyn. Kiharat ovat pitkät ja vallattomat, dandymäinen univormu istuu napakasti. Kaulaan kiedottu huivi kertoo rentoudesta.

Miehen muotokuva roikkuu Lontoon National Portrait Galleryn seinällä muiden britti-imperiumin merkkihenkilöiden rinnalla.

Hän on James Brooke, joka opittiin tuntemaan Borneon valkoisena rajahina. Mutta vielä kolmikymppisenä, kun ikätoverit perustivat perheitä ja etenivät urallaan, Brooke keräili perhosia kotonaan Englannin Bathissa ja kirjoitti pöytälaatikkoonsa runoja seikkailuista, jotka häntä odottaisivat kaukaisissa maissa.

Brookea vaivasi sama ongelma kuin muita palavasilmäisiä nuoria miehiä. Hän ei osannut kasvaa aikuiseksi.

James Brooken onneksi elettiin 1830-luvun loppua, ja kartat olivat täynnä arvoituksellisia seutuja. Kun Brooke sai lakimiesisältään tuntuvan perinnön, hän varusti itselleen Royalist-nimisen kuunarin ja purjehti Aasiaan. Brooke oli 35-vuotias, ja hän aikoi ryhtyä tutkimusmatkailijaksi.

Heimosotaa Borneon malliin

James Brooke löysi oman Mikä-Mikä-Maansa Borneolta, viidakkojen peittämältä saarelta Etelä-Kiinan merellä. Euroopassa saari tunnettiin vain merirosvojen pesäpaikkana.

Piraattien lisäksi saarta asuttivat malaijiyläluokka, kiinalaiset kauppiaat ja pääkallonmetsästäjäheimot, jotka koristelivat pitkien yhteistalojensa verannat vihollisten kuivatuilla päillä kuin kukkaruukuilla.

James Brooke saapui keskelle heimokapinaa, jota Borneon länsiosaa nimellisesti hallinnut Brunein sulttaani yritti kukistaa.

Keihäillä, puhallusputkilla ja vanhoilla musketeilla aseistautuneet sotajoukot hakkasivat innokkaasti kongejaan ja solvasivat toisiaan varustustensa suojista, mutta kun hurjat sotatanssit oli tanssittu, joukoilla ei riittänyt intoa taistelemiseen. Kahden kuukauden sotimisen jälkeen kuolleet laskettiin yhden käden sormilla.

Sulttaani lupasi lahjoittaa Brookelle palan läänityksistään, jos tämä kukistaisi kapinan. Brooke lähti kiväärein aseistautuneiden miestensä kanssa yhteen kunnolliseen hyökkäykseen yli riisipeltojen – ja sai viholliset antautumaan saman tien.

Niin hänestä tuli Sarawakiksi kutsutun alueen hallitsija, ”rajah”.

Aluksi rajahina olo sujui kuin poikakirjojen seikkailu. Booke antoi taisteluveneilleen nimeksi Hilpeä poikamies ja Sateenkaari ja purjehti niillä jokia pitkin syvälle viidakoihin merirosvoja jahtaamaan. Pääkaupungissaan Kuchingissa hän piti hovia ja jakoi oikeutta bambupalatsissaan.

Brooke rakasti Sarawakia, ja sarawakilaiset rakastivat peterpanmaista hallitsijaansa. Heidän ainoa valituksen aiheensa oli se, että Brooke kielsi pääkallonmetsästyksen.

Kun Brooke matkusti yhdeksän vuoden jälkeen käymään Englannissa, hän sai sankarin vastaanoton, ja kuningatar Viktoria kutsui hänet Windsorin linnaan. Samalla matkalla Brooke maalautti itsestään muotokuvan.

Vaikeudet vievät voiton

Pian matkan jälkeen alkoivat vaikeudet, jotka saivat Brooken vanhenemaan ennen aikojaan. Maalauksesta tuli kuin käänteinen versio Dorian Grayn muotokuvasta: kuvassa itsevarmasti hymyilevä mies ivasi rajahia, jonka voimat hupenivat huoliin ja malariakuumeeseen.

Brooken tuuhea tukka oheni ja valkeni, ja isorokon houreissa hän raapi kasvonsa arville.

Malaijiaateliset käyttivät aikansa juonitteluun, ja Brooken parhaat bruneilaiset ystävät menettivät päänsä naapurimaan vehkeilyissä.

Oopiumiveron korotuksista raivostunut joukko kiinalaisia kaivosmiehiä hyökkäsi Kuchingiin, ja Brooke onnistui vain vaivoin pakenemaan palavasta kaupungista.

Valtakunta oli jatkuvassa rahapulassa, ja silloin kun katastrofit eivät uhanneet, arki syrjäisessä valtakunnassa oli yksinäistä ja yksitoikkoista. Brooke ei mennyt koskaan naimisiin. Idän kauniiden prinsessojen sijaan hän oli haltioitunut lihaksikkaista heimosotureista ja nuorista merimiehistä, joita hän otti useita suojateikseen.

60-vuotiaana Brooke jätti valtakunnan sisarenpojalleen Charles Brookelle ja muutti vaatimattomaan mökkiin Englannin maaseudulle. Pitkillä ratsastusretkillään sumuisilla nummilla hän teki varmasti tiliä itsensä ja Sarawakin kanssa.

Oma valtakunta oli tuskin tehnyt rajahistaan onnellista, mutta se oli tuonut hänen elämälleen tarkoituksen. Hän oli johtanut maataan kuin perhettä. Brooke ei ollut etsinyt henkilökohtaista hyötyä, vaan hän oli halunnut nähdä maansa kukoistavan.

Toisin kuin muut siirtomaaisännät, hän ei sortunut ylimielisyyteen, vaan ihaili ja kunnioitti aidosti eksoottisia alamaisiaan.

Valkoisten rajahien dynastia kesti yhteensä sata vuotta, aina toiseen maailmansotaan asti. Mutta James Brooken perintö elää yhä Sarawakissa, joka on nykyisin Malesian autonominen osavaltio. Hän antoi maalle sen omalaatuisen identiteetin ja tarinan valkoisesta seikkailijasta, joka voitti itselleen valtakunnan.

Samasta tarinasta kertoo myös muotokuva National Portrait Galleryn seinällä: poikamaisen unelman toteutumisesta.