Matterhornin epäonninen valloittaja

Matterhorn_Martin_Abegglen

Kuvankaunis Matterhorn oli Alppien vaikeimpia valloitettavia. Vuonna 1865 Edward Whymper toteutti suuren unelmansa ja vietti vuoren huipulla elämänsä onnellisimman tunnin – ja oppi heti perään, kuinka kovan hinnan hetken herpaantuminen voi maksaa.

Teksti Antti Helin
Kuva Martin Abegglen, Flickr CC

Jalka lipeää vuorikiipeilijän alta, ja mies lähtee holtittomaan luisuun. Hän pompahtelee ilmaan ja kierii terävien kivien yli kohti rotkoa. Seitsemännen pompun kohdalla hän saa tarrattua kiinni kivikkoon.

Rotkon reunaan on kolme metriä.

Hän on liikkeellä yksin, eikä hän ole kiinnittänyt turvaköysiä. Mies on englantilainen Edward Whymper, 22-vuotias puupiirrosten kaivertaja ja totinen oman tiensä kulkija. Hän on päättänyt valloittaa Matterhornin.

Matterhorn, Alppien kolmanneksi korkein ja kaikista komein vuori, on onnistunut kerta toisensa jälkeen torjumaan kiipeilijöiden yritykset.

Eletään 1860-luvun loppua, ja Alppien huippu toisensa jälkeen on saanut alistua tweedasuisten gentlemannikiipeilijöiden edessä. Vain Italian ja Sveitsin rajalla seisova Matterhorn, vuorista kolmanneksi korkein ja kaikista komein, on onnistunut torjumaan kiipeilijöiden yritykset.

Whymper tunnustelee ruumistaan. Hän on yltä päältä veressä, mutta luita ei ole katkennut. Hänen yläpuolellaan Matterhornin huippu kohoaa terävänä ja mutkalla kuin noidanhattu 4478 metrin korkeuteen.

Whymper kiroaa itsensä: hän oli päästänyt keskittymisensä hetkeksi herpaantumaan ja haaveillut lämpimästä kylvystä. Se oli melkein maksanut hänen henkensä. Hän lupaa itselleen, ettei sama toistu enää koskaan.

Nuorukainen tyrehdyttää lumella verenvuodon päästään ja raahautuu alas italialaiseen vuoristokylään Breuiliin, jossa hän alkaa valmistautua seuraavaan yritykseen. Vuodesta 1860 lähtien hän on palannut Matterhornille kerta toisensa jälkeen ja aina vuori on lyönyt hänet takaisin.

”Matterhorn on meidän!”

Kahdeksannella yrityksellään vuonna 1865 Whymper hylkää Italian Breuilin ja pyrkii huipulle Sveitsin puolelta Zermattista. Hän liittyy osaksi brittiläistä seuruetta, johon kuuluvat Lord Francis Douglas, kiipeilijälegenda pastori Charles Hudson ja tämän suojatti, vasta 19-vuotias Douglas Hadow, joka on ensimmäistä kauttaan Alpeilla.

Kun Whymper esittää epäilynsä Hadow’n kyvyistä, muhkeapulisonkinen pastori Hudson vakuuttaa pojan pärjäävän Matterhornilla. ”Hän on kiivennyt Monte Blancille nopeammin kuin moni muu.”

Totinen puukaivertaja viettää huipulla elämänsä onnellisimman tunnin. Hänen haaveensa on täyttynyt. Pian onni on kuitenkin vain etäinen muisto.

Kiipeäminen paljastuu paljon helpommaksi Sveitsin puolelta kuin Italiasta käsin, ja seurue etenee rivakasti oppaidensa avustuksella. Mukanaan heillä ovat sveitsiläiset isä ja poika Peter Taugwalder sekä kokenut ranskalainen vuoristo-opas Michel Croz.

Vaikeuksiin seurue joutuu vasta nousunsa toisena päivänä, kun kokeneemmat kiipeilijät joutuvat auttamaan Hadow’ta jyrkällä kiviseinällä. Pian seinämän jälkeen he tavoittavat huipun.

”Matterhorn on meidän!” Whymper riemuitsee.

Totinen puukaivertaja viettää huipulla elämänsä onnellisimman tunnin. Hänen haaveensa on täyttynyt.

Pian se on kuitenkin vain etäinen muisto.

Hetken herpaantuminen

Kun koittaa laskeutumisen aika, miehet huipulle saatellut adrenaliini on kadonnut, ja heidän raajansa tärisevät väsymyksestä. Nuorella Hadow’lla on taas vaikeuksia samalla jyrkänteellä. Croz laskee jäähakkunsa sivuun ja auttaa tätä etsimään jalansijaa.

Hadow liukastuu ja kaatuu Crozin päälle. Molemmat lähtevät liukuun. Turvaköysi kiristyy ja vetää mukaansa myös Hudsonin ja Douglasin.

Whymper ja molemmat Taugwalderit tarttuvat henkensä edestä vuorenseinämään. Juuri silloin köysi katkeaa.

Whymper ja Taugwalderit näkevät, kuinka heidän neljä toveriaan liukuvat selällään, yksi kerrallaan, alas jyrkännettä ja suistuvat yli kilometrin syvyiseen rotkoon.

Whymper ja Taugwalderit voivat vain katsella, kuinka heidän neljä toveriaan liukuvat selällään, yksi kerrallaan, yhä kiihtyvällä vauhdilla alas jyrkännettä ja suistuvat yli kilometrin syvyiseen rotkoon.

Puolen tunnin ajan miehet tärisevät paikoillaan ja tuijottavat rotkoon. Kun he ovat viimein selvinneet sokistaan ja kavunneet turvaan, Whymper katsoo katkennutta köydenpätkää. Se on vanha ja heikko, vain hieman pyykkinarua paksumpi. Sitä ei olisi koskaan kuulunut käyttää turvaköytenä.

Piinaavat kysymykset

Matterhornin tragedia seuraa Whymperiä hänen loppuelämänsä. Syrjäänvetäytyvästä miehestä tulee entistä synkempi ja yksinäisempi. Kerta toisensa jälkeen hän todistelee ihmisille syyttömyyttään: hän vakuuttaa miesten kiivenneen niin varovaisesti kuin mahdollista.

Ja aina hänelle esitetään samat kysymykset. Miksi heillä sitten oli käytössään kelvoton turvaköysi? Miksi he ottivat mukaansa kokemattoman nuorukaisen?

Miksi? Miksi? Miksi? Whymper kysyy myös itseltään loputtomina, unettomina öinä, jolloin häntä piinaa yksi ja sama näky: hänen toverinsa haromassa käsillään apua, kun he syöksyvät kohtaloonsa.

Muistoistaan hän pääsee vain tarttumalla pulloon.

Whymper kiipeilee vielä Etelä-Amerikan Andeilla ja Kanadan Kalliovuorilla ja johtaa tutkimusmatkaa Grönlantiin, mutta Alppeja hän välttelee viimeiseen asti – kunnes hän 71-vuotiaana palaa Zermattiin ja matkustaa sieltä Chamonix’in, jossa hän lukkiutuu hotellihuoneeseen.

Kahden päivän päästä Whymper löydetään kuolleena. Hänen perinnökseen jäävät sanat, jotka hän kirjoitti Matterhornin valloituksesta kertovaan teokseensa Scrambles Amongst the Alps.

”On ollut iloja liian suuria sanoin kuvattavaksi, ja on ollut suruja, joissa en ole uskaltanut viivähtää; ja ne mielessäni sanon: kiipeä jos tahdot, mutta muista, etteivät rohkeus ja voimakkuus ole mitään ilman harkitsevuutta, ja hetken huolimattomuus voi tuhota onnen eliniäksi. Älä tee mitään kiireessä, vaan katso huolella jokaista askelta. Ja alusta asti mieti sitä, mikä lopussa saattaa odottaa.”

Lue lisää:

Kaikki historialliset matkat