Nälkä! – tosielämän Moby Dick teki valaanpyytäjistä kannibaaleja

valaslaiva essex
In the Hear of the Sea -elokuva pohjaa valaanpyyntialus Essexin tositarinaan. Kuva: Warner Bros.

Jättimäinen kaskelotti upotti valaslaiva Essexin vuonna 1820. Merimiehet pelastautuivat soutuveneisiin, joissa heillä ei ollut muuta ruokaa kuin kuivattua leipää ja toisensa.

Essexin tapaus innoitti Herman Melvilleä kirjoittamaan teoksensa Moby Dick. Vuonna 2015 ilmestyi Chris Hemsworthin tähdittämä elokuvaversio In the Heart of the Sea.

Teksti Antti Helin

Vuonna 1852 nuori merimies Herman Melville matkusti pieneen, valaanpyynnillä rikastuneeseen Nantucketin kaupunkiin Bostonin lähellä. Hän halusi tavata kaupungin yövartijan herra Pollardin.

Vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt Melvillen romaani Moby Dick, johon hän oli saanut innoituksen Pollardin tositarinasta. Ennen kuin Pollard vajosi kaupungin alimpaan ammattiin yövartijaksi, hän oli ollut kapteeni valaslaiva Essexillä, jonka raivostunut kaskelotti upotti.

Melvillen tapaama George Pollard Jr. oli vanhoilla päivillään lihava ja leppoisa mies, joka rakasti syömistä. Kerran vuodessa hän kuitenkin lukkiutui kotinsa vintille paastoamaan.

Edessä kolmen vuoden työmatka

Pollard purjehti vanhalla ja romuluisella Essexillä Nantucketin satamasta vuonna 1819. 20 hengen miehistöön kuului myös kapteenin 17-vuotias serkkupoikansa Owen Coffin, josta Pollard oli luvannut pitää huolta.

Essex purjehti Azorien ja Kap Verden kautta Brasilian rannikolle, josta matka jatkui päiväntasaajan ohi Falklandin saarille, ympäri myrskyisen Kap Hornin ja pitkin Chilen rannikkoa takaisin kohti päiväntasaajaa.

Perun rannikolta he kääntyivät Galapagossaarille ja kohti aavaa Tyyntämerta.

Valaanpyynti oli ammatti, jossa ei kyselty työaikojen perään. Pyyntimatkat kestivät kahdesta kolmeen vuotta, minkä jälkeen merimiehet viettivät muutaman kuukauden kotonaan.

Kallisarvoista valaanrasvaa käytettiin lääketeollisuudessa ja öljylampuissa, joilla valaistiin 1800-luvun kaupungit. Paras rasva saatiin kaskelottien päässä olevasta sammiosta.

Kun valas oli huomattu laivan tähystysmastosta, miehet soutivat sen kimppuun kiikkerillä, kahdeksanmetrisillä veneillä ja iskivät harppuunansa 50 000 kiloa painavien jättiläisten selkään.

Essex oli purjehtinut 3 700 kilometrin päähän länteen Etelä-Amerikan rannikolta, kun miehet kohtasivat suurimman koskaan näkemänsä kaskelotin.

25 metriä pitkä valas ei uinutkaan pakoon, vaan hyökkäsi pää edellä laivan kimppuun.

Mahdoton tuli todeksi. 25 metriä pitkä valas ei uinutkaan pakoon, vaan hyökkäsi pää edellä laivan kimppuun.

Essexin puiset kyljet murtuivat kuin kylkiluut valaan puskuihin. Merimiehet pelastautuivat kolmeen soutuveneeseen, joihin he katkaisivat mastot uppoavasta laivasta. Mukaansa he saivat vain kuvattua leipää, vettä ja muutaman jättiläiskilpikonnan.

Galapagossaarien kilpikonnat olivat suosittuja eläviä säilykkeitä merimiesten keskuudessa, sillä ne pysyivät laivoilla hengissä vuodenkin päivät ilman ruokaa tai juomaa.

Haaksirikkoutuneet päättivät pyrkiä takaisin Etelä-Amerikkaan – suotuisia tuulia vastaan. Tahiti olisi ollut helpon matkan päässä, mutta miehiä pelottivat tarinat Tyynenmeren saarten kannibaaleista.

Perättömät huhut ihmissyöjistä tekivät heistä itsestään kannibaaleja.

Seuraavasta lounaasta heitettiin arpaa

Pollard ja perämies Owen Chase laskivat, että jos he selviäisivät Peruun alle kahdessa kuukaudessa, miesten päivittäiseksi ruoka-annokseksi voitaisiin säännöstellä kuusi leivän siivua ja lasillinen vettä.

Mutta tuulet ja merivirrat veivät heitä pitkiä aikoja väärään suuntaan. Essexin miehistö oli Tyynenmeren ”autiolla” alueella, jossa vesi oli niin syvää, ettei sieltä saanut kalaa.

Merimiehet kuihtuivat nälkään ja janoon.

Liha katosi ensin jäsenistä ja kiristyi sitten kasvoilta niin, että miehet alkoivat näyttää nyljetyiltä eläimiltä. Hiukset putoilivat tukkoina ja kieli turposi kiinni kitalakeen. Meriveden roiskeet tuntuivat halkeilleella iholla ruoskan iskuilta.

Ensimmäinen mies kuoli kaksi kuukautta haaksirikon jälkeen. Hänet paloiteltiin, paistettiin ja syötiin.

Ensimmäinen mies kuoli kaksi kuukautta haaksirikon jälkeen.

Epäröinnin jälkeen hänet paloiteltiin, paistettiin ja syötiin. Kun seuraava kuoli, epäily oli muuttunut lihanhimoksi. Jäljelle jääneet alkoivat vilkuilla toisiaan sillä silmällä.

Veneet eksyivät toisistaan myrskyssä. 79. päivänä kapteenin veneessä vedettiin pitkää tikkua seuraavasta ateriasta. Arpa lankesi Pollardin suojatille, Owen Coffininille.

Kapteeni tarjoutui hänen tilalleen, mutta Owen kieltäytyi. Hän saneli jäähyväisviestin, jonka hän toivoi Pollardin toimittavan äidilleen.

Kapteeni söi sanansa

Kapteenin tuuliajolla ollut vene löydettiin 94 päivää haaksirikon jälkeen Chilen rannikolta. Jäljellä olivat enää Pollard ja merimies Ramsdell. Veneen lattiaa peittivät loppuun kalutut luut, joihin nälkiintyneet miehet tarrautuivat hullun kiilto silmissään. Taskunsa he olivat tunkeneet täyteen sormiluita.

Perämiehen Chasen luotsaama vene oli pelastettu viikkoa aiemmin. Kolmatta ei koskaan löydetty. Essexin 20 miehestä hengissä selvisi kahdeksan.

Pollardin kotiinpaluuta saapui seuraamaan tuhatpäinen, hiljainen väkijoukko. Ihmiset väistyivät sanaakaan sanomatta kapteenin edestä, kun hän asteli pää kumarassa kohti sukulaispoikansa kotia.

Pollardin oli kerrottava Owen Coffinin äidille, että hän oli sananmukaisesti syönyt sanansa.

LÄHDE: Nathaniel Philbrick: In the Heart of the Sea (Penguin Books)

[td_video_youtube playlist_title=”” playlist_yt=”” playlist_auto_play=”0″]