Machu Picchun löytäjästä tuli Indiana Jonesin esikuva

Kunnon seikkailijalta vaaditaan onnea ja omahyväisyyttä. Hiram Bingham Kolmas halusi valloittaa Andien korkeimman vuoren mutta löysikin Machu Picchun rauniot. Häneltä kesti hyvä tovi ymmärtää löytönsä arvo.

Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen

Hiram Binghamilla oli kaikki ominaisuudet, joita kunnon seikkailijalta vaadittiin. Hän oli pitkä ja salskea, kunnianhimoinen ja peräänantamaton, karismaattinen opportunisti ja reilu liioittelija.

Ja mikä tärkeintä, hänellä oli rikas vaimo, joka kantoi vastuun perheen toimeentulosta.

Havaijilla kasvanut lähetyssaarnaajan poika oli jo kirjoittanut matkakirjat kahdesta aikaisemmasta Etelä-Amerikan seikkailustaan, kun hän alkoi suunnitella kolmatta tutkimusretkeä vuodelle 1911.

Lopulta Bingham sai puhuttua joukon vanhoja opiskelutovereitaan mukaan retkelle Peruun. Toverit saisivat tietysti maksaa viulut.

Ensin hän haki rahoitusta matkalle Maya-heimon maille Meksikoon. Turhaan. Sitten hän pyrki Ecuadoriin etsimään Napo-joen lähteitä. Vesiperä jälleen. Edes Amazonin viidakkoseikkailu ei löytänyt tukijoita.

Lopulta 36-vuotias Bingham sai puhuttua joukon vanhoja opiskelutovereitaan mukaan retkelle Peruun. He koettaisivat valloittaa Coropuna-vuoren, jota Bingham piti Etelä-Amerikan korkeimpana. Toverit saisivat tietysti maksaa viulut.

Lisämausteena retkelleen he etsisivät inkojen viimeistä pääkaupunkia Vilcabambaa, jonka uskottiin sijaitsevan samoilla seuduilla.

Binghamilla ei tosin ollut arkeologin koulutusta, mutta hän kantoi mukanaan aikansa Lonely Planetia, teosta Hints to Travellers, jossa neuvottiin, miten tuli toimia, jos sattui matkoillaan osumaan tuntemattomille muinaismuistoille.

hiram-bingham
Hiram Bingham Machu Picchun lähellä. Kuva: Wikimedia Commons.

Ystävysten retkestä muodostui eeppinen seikkailu. Hiram Bingham kuvaa teoksessaan Lost City of the Incas elävästi, kuinka heidän retkikuntansa puski läpi läpitunkemattomien viidakoiden ja ylitti ylipääsemättömiä vuoria.

Kuolemaa pelkäämättä miehet tasapainoilivat kiikkerillä riippusilloilla ja hyppivät muuleillaan yli huimaavien rotkojen. He kohtasivat puskissa myrkkynuolineen väijyviä intiaaniheimoja ja kavahtivat taivaalla kaartelevia kondorikotkia, joiden siipienväli oli yli neljä metriä.

Retkikunta kärsi kylmää, nälkää ja unenpuutetta, kunnes he lopulta heinäkuussa 1911 saapuivat Machu Picchu -vuoren juurelle. Huipulta, pilvien kätköistä Bingham löysi kadonneen valtakunnan, joka jätti varjoonsa kaikki muut inkojen ihmeet. Hurmoksen vallassa Bingham juoksi taianomaiselta rauniolta toiselle ja napsi valokuvia temppeleistä, palatseista ja portaikoista, jotka oli rakennettu valtavista graniitinlohkareista…

Todellisuudessa Machu Picchun löytyminen oli aikamoinen antikliimaksi.

Hetkinen! Eihän se noin mennyt.

Bingham kirjoitti klassisen löytöretkeilybestsellerinsä vasta vuosikymmeniä itse tapahtumien jälkeen, seitsemänkymppisenä vanhuksena epäonnistuttuaan avioliitossaan ja poliittisella urallaan, joka oli alkanut rakettimaisella nousulla ja päättynyt noloihin virheisiin.

Turhautunut Bingham pakeni muistoissaan takaisin nuoruutensa päiviin ja kuvasi Machu Picchun löytämisen sellaisena, kuin hän olisi sen halunnut tapahtuvan.

Viidakossa rämpiessään hän oli varmasti monet kerrat etukäteen kuvitellut, miltä tuntuisi löytää kadonneen valtakunnan rauniot, mutta todellisuudessa Machu Picchun löytyminen oli ollut aikamoinen antikliimaksi.

Huhut ja paikallisten asukkaiden vinkit olivat johdattaneet retkikunnan jo monille vähäpätöisille inka-asutuksille. Kun maanviljelijät kertoivat jälleen uusista raunioista tuntemattoman Machu Picchu -vuoren huipulla, ei kukaan jaksanut enää innostua.

Sataa tihkutti. Bingham oli ainoa, joka viitsi lähteä kapuamaan. Retkikunnan biologi jäi keräämään perhosia ja kirurgi pesemään likaisia sukkiaan.

Vaivalloisen kiipeämisen päätteeksi Bingham viipyi raunioilla vain pari tuntia – lyhyemmän aikaa kuin tavallinen turisti nykypäivänä. Retkikunta jatkoi seuraavana päivänä matkaansa ilman, että kukaan muu edes kävi raunioilla. Rauniot eivät kiinnostaneet heitä, sillä kyseessä ei ollut vieläkään tarunhohtoinen Vilcabamba. Ehkä Binghamia oli myös harmittanut teksti, jonka lähikylän asukas oli jo maalannut raunioiden kylkeen: ”Augustín Lizárraga 1902”.

Bingham viipyi raunioilla vain pari tuntia – lyhyemmän aikaa kuin tavallinen turisti nykypäivänä. Tutkimusmatka oli hänen silmissään pettymys.

Seuraavien viikkojen aikana Bingham löysi vielä lisää merkittäviä inkaraunioita, mutta tutkimusretki uhkasi silti muodostua hänen silmissään pettymykseksi. Hän ei ollut löytänyt Vilcabambaa ja Coropunan huipulla hänen korkeusmittarinsa oli näyttänyt armottomia lukemia: 6733 metriä – vuori ei ollutkaan Etelä-Amerikan korkein.

Bingham ymmärsi Machu Picchu -löytönsä arvon vasta kun National Geographic innostui hänen ottamistaan valokuvista. Lehti lähetti hänet uudelle, aikaisempaa tieteellisemmälle tutkimusretkelle ja julkaisi sen jälkeen kokonaisen teemanumeron Binghamin löytämistä inkaraunioista.

Numeron kruunasi juliste, jossa Machu Picchun rauniot lepäsivät majesteettisella vuorenjyrkänteellä. Historiallisesti sinänsä merkityksettömästä inkojen loma-asunnosta tuli kerta heitolla arkeologian pin-up-malli ja jokaisen seikkailuista haaveilevan pikkupojan haaveiden kohde.

Hiram Binghamista tuli puolestaan aikansa kuuluisin tutkimusmatkailija, Indiana Jonesin esikuva ja elävä esimerkki tutkimusmatkailijoiden vanhasta viisaudesta:

Vain sen voi löytää, mitä tietää etsiä.

Lue lisää:

Täydellinen opas Machu Picchuun

Kuinka Machu Picchulle matkustetaan?

Kaikki historialliset matkat