Istuin aamukahvilla puutaloni terassilla Vietnianessa. Mekong lipui hiljaa edessäni, ja mietin klassista musiikkia. Mitä sille tapahtui, miksi se rupesi olemasta relevanttia?
Onko toista taidemuotoa, joka tuntuu yhtä paljon pysähtyneen menneeseen ja erkaantuneen nykypäivästä?
Yllättävä aihe Paratiisireportterille, tai ehkei sittenkään. Klassisella musiikilla on varsin iso rooli matkailussa, ainakin isompi kuin monen arjessa.
Vaikkei kotona käytäisikään konserteissa tai oopperoissa, Salzburgissa kaikkia kyllä kiinnostaa, missä talossa Mozart syntyi. Milanossa käydään taatusti katsomassa kuuluisaa La Scalaa, ainakin ulkoa, ja Moskovan-matkalla monen toiveena on saada lippu Bolsoi-teatteriin balettiesityksiin.
Entä voiko olla upeampaa elämystä, kun kuunnella Beethovenin 9. sinfoniaa Wienissä ja ajatella, miltä sen ensimmäiset, mahtipontiset tahdit kuulostivat wieniläisestä teoksen kantaesityksessä vuonna 1824. Maailmassa ei oltu ennen kuultu mitään vastaavaa.
Tai kuinka koskettavaa olisi kuulla Pietarissa Šostakovitšin Seitsemäs sinfonia, jonka tämä sävelsi toisen maailmansodan aikana Pietarin piirityksen kurimuksessa?
Mutta nämä kaikki ovat vanhoja säveltäjiä ja sävellyksiä. Jos Mozart ja Beethoven ovatkin kaikille tuttuja ainakin jollain tasolla, niin kuinka moni osaa nimetä suoralta kädeltä ensimmäistäkään nykysäveltäjää?
Keitä ovat taidemusiikin nykytähdet?
Itselleni tuli heti mieleen vain Kaija Saariaho, joka nimettiin BBC:n taannoisessa katselmuksessa tärkeimmäksi elossa olevaksi säveltäjäksi. Kohta mieleen nousi myös Eino Juhani Rautavaaraa, tosin hän edustaa jo edesmennyttä sukupolvea.
Ja heidät tiedän tietysti sen takia, että meidät yhdistää synnyinmaa.
Yhtään teosta ei kumpaiseltakaan tullut mieleen. En myöskään tiennyt, missä on Saariahon synnyinkoti tai Rautavaaran lempibaari. Sen sijaan olen käynyt Sibeliuksen kodissa, lukenut hänen juomingeistaan Kämpissä ja katsellut Aulangon näkötornista maisemaa, joka innoitti Sibbeä säveltämään Finlandian.
Teatteri, kirjallisuus, kuvataide ja populaarimusiikki tuottavat jatkuvasti uusia maailmantähtiä, jotka herättävät huomiota, keskustelua ja intohimoa. Klassisen musiikin uudet tähdet ovat sen sijaan soittajia, jotka tuovat oman tulkintansa vanhojen mestarien teoksiin.
Tuntui kuin klassista musiikkia oli alettu ajatella valmiina maailmana, taidemuotona, jossa kaikki on jo sanottu.
Ja jos jollain on siihen jotain lisättävää, se on niin modernia ja kokeilevaa, ettei sen edes oleteta kiinnostavan kuin pientä, asialle omistautunutta yleisöä. Että suurta yleisöä koskettava uusi orkesterimusiikki soi enää elokuvien taustamusiikkina.
Tavallaan ajatuksessa oli jotain kaunistakin. Että kaikki olisi jo tehty ja maailma olisi valmis. Ainakin yhden taidemuodon osalta.
Mutta onhan se myös todella erikoista ja pelottavaakin. Millaisia kuunteluelämyksiä menetämme, kun kukaan ei tunnu edes yrittävän luoda mitään Bachia vastaavaa?
Kysymys, mitä tapahtui klassiselle musiikille, kääntyi tietysti muotoon, millaista on nykypäivän taidemusiikki?
Nykymusiikki on kauniimpaa kuin uskoitkaan
Ja se kysymys johdatti minut mielenkiintoiselle tutkimusmatkalle musiikin maailmaan. Kuuntelemaan Rautavaaran jykevää Manhattan-trilogiaa, John Cagen 4’33 minuuttia hiljaisuutta ja Thomas Adèsin kamarioopperaa Powder Her Face, johon kuuluu fellaation esittäminen lavalla.
Se vei minut kuuntelemaan Philip Glassin ja Steve Reichin hypnoottisen toisteisia teoksia sekä Alex Richterin riipaisevan kaunista levyä Blue Notes.
Se sai minut kuuntelemaan nykypäivän sielunmessun, tämän vuosisadan tärkeimmäksikin klassisen musiikin teokseksi kehutun, John Adamsin On the Transmigration of Souls, jonka hän sävelsi 9/11:n uhrit mielessään.
Opin, että olin oikeassa ja väärässä. Nykyisessä taidemusiikissa on paljon atonaalista kikkailua, jonka ei edes oleteta kiinnostavan kuin marginaalista yleisöä. Mutta joukossa on myös paljon todella kiinnostavaa – ja upeaa – musiikkia.
Ja siinä missä klassiset klassisen musiikin säveltäjät tuntuvat kuvaavan mennyttä maailmaa, nykymusiikki tuntuu modernilta ja tässä hetkellä olevalta. Niin kuin sen kuuluukin.
Taidemusiikki on kuin matka ääneen
Tajusin, ettei kysymys, mitä on nykypäivän taidemusiikki, eroa paljoakaan kysymyksestä, millaista on Valko-Venäjällä? Molempiin voi vastata vain käymällä paikan päällä. Molemmat johtavat mielenkiintoiseen tutkimusmatkailuun, ja hienoihin, yllättäviin elämyksiin.
Monet kappaleet olivat yhtä vieraita kuin oudoimmat heimokulttuurit. Jotkut taas olivat tunnistettavia kuin kaupunki, jonka on nähnyt etukäteen elokuvissa.
Matka taidemusiikkiin oli tärkeä siksikin, että se opetti minut taas pysähtymään, ajattelemaan ja kuuntelemaan. Taidemusiikki ei ole taustamusiikkia. Tajusin juosseeni elämässäni eteenpäin, melkein väsymiseen ja kyllästymiseen asti.
Ja mikä parasta, tämä matkan pystyin tekemään omalla kotiterassillani kahvikuppini ääressä.
Matka kesti pitkään, ja niin kuin jokaisen matkan päätteeksi, myös kotiin oli mukava palata, kuuntelemaan mitä nyt yleensä arkena kuuntelenkin (esimerkiksi äänikirjoja).
Matkablogi Paratiisireportteri ilmestyy kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin.
