Intian pohjoisosassa sijaitsevan Kashmirin pääkaupunki Srinagar oli turistien suosiossa ennen 1990-luvun levottomuuksia. Poliittinen tilanne on rauhoittunut, ja länsimainenkin matkaaja uskaltaa palata ”taivaaseen maan päällä”.
Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuva Ville Palonen
Tuoreilla vihanneksilla lastatut veneet liukuvat sumusta ja sulautuvat yksi toisensa jälkeen ”kelluvan vihannestorin” kauppiaiden massaan. Aamu alkaa vasta sarastaa, mutta Daljärvellä käy jo kuhina. Kapeat veneet tönivät toistensa kylkiä, kun niissä istuvat miehet vaihtavat vihannesnippuja ja setelitukkoja. Samalla he kertovat uusimmat kuulumiset ja ehtivät vähän vitsaillakin.
Muutaman minuutin välein katetun taksiveneemme, shikaran, rinnalle lipuu onneaan kokeileva kaupustelija. Tarjolla on kukkia, teetä ja mattoja. Eräs supliikkimies yllättää meidät toivottamalla hyvät huomenet selvällä suomen kielellä.
Seitsemältä kauppiaat katoavat yksi toisensa perään pikkukanaalien usvaan äänettömästi kuin aaveet. Taivaanrannassa kohoaa Srinagaria, Kashmirin pääkaupunkia, ympäröivän vuoriston majesteetillinen siluetti. Aamutunnelma Daljärvellä on niin rauhallinen, että on vaikea uskoa, kuinka Kashmir on viime vuosikymmeninä tunnettu lähinnä verisen konfliktin näyttämönä.
Sotkuinen menneisyys
Kun brittien siirtomaa Intia itsenäistyi vuonna 1947 ja jakaantui Intiaan ja Pakistaniin, rajalla ollut muslimienemmistöinen Kashmir jaettiin kahtia. Kiista alueesta jatkui vuosikymmeniä. Vuonna 1989 Intian puoleisen Kashmirin muslimit nousivat kapinaan – monien mielestä Pakistanista saapuneiden radikaalien yllyttäminä – ja ajoivat hinduvähemmistön, pandiitit, pois maakunnasta.
Intian turvallisuusjoukot pitivät verisistä yhteenotoista kärsinyttä aluetta rautaisessa otteessaan pitkälle 2000-luvulle asti. Ihmisoikeusloukkauksilta, kuten kidutukselta ja terrori-iskuilta, ei vältytty puolin eikä toisin. Kuten arvata saattaa, konfliktin uhreiksi joutuivat tavalliset kashmirilaiset. Heistä suurimmalla osalla ei ollut osaa eikä arpaa levottomuuksien lietsomisessa.
Konfliktin uhreja olivat tavalliset kashmirilaiset, joilla ei ollut osaa eikä arpaa levottomuuksien lietsomisessa.
”Kashmir on kuin siimasotku. Jos vain yhdestä langasta yrittää vetää, sitä ei saa selvitettyä koskaan,” sanoo oppaaksemme lupautunut viisikymppinen Firdous Ahmad. ”Intian pitäisi antaa Kashmirille autonomia hyvityksenä viimeisten kahdenkymmenen vuoden sorrosta. Kashmirin itsenäistymiseen en kuitenkaan usko.”
Levottomuuksiin kyllästyneelle miehelle riittäisi mainiosti, että vuoden 1949 Pakistanin ja Intian sodan jälkeen vedetty tulitaukolinja julistettaisiin pysyväksi valtakunnanrajaksi. Ehkä sitten alueesta kiistely saataisiin vihdoin päätökseen.
Majataloa ja käsityökauppaa pyörittävän Firdousin onneksi Kashmir on rauhoittunut melkoisesti viime aikoina. Turistitkin ovat löytäneet uudestaan Srinagarin ja Daljärvelle ankkuroidut legendaariset asuntolaivat.
Astronautin ja Beatlen majapaikka
Kirkkaankeltainen taksiveneemme pysähtyy asuntolaivan portaiden juureen. Majapaikka on kuin kaiverruksin koristeltu puurasia. Palveluspoika auttaa meidät veneestä ja ilmoittaa, että parikymmenmetrinen kelluva palatsi on valmis vieraita varten.
Ensin saamme eteemme kupilliset teetä. Se on makeaa kashmirilaista kahwahia, johon on sekoitettu manteleita, kardemummaa ja sahramia. Kuumaa juomaa siemaillessa on aikaa katsella laivan terassilta avautuvaa maisemaa. Ympärillä kelluu vehreitä lootustarhoja, joiden välissä shikarakuskit ja kauppiaat suhaavat veneillään kuin valtatiellä. Ohi lentävä kuningaskalastaja pysähtyy hetkeksi lepäämään vedestä kohoavan puupaalun nokkaan.
1600-luvulla hallinnut suurmogulikeisari Jahangir kutsui Kashmiria ”paratiisiksi maan päällä”. Näkymää ihaillessa on helppoa olla samaa mieltä, vaikka keisari lausuikin kehunsa nuuhkiessaan ruusuja jossakin Daljärven itärannan upeista puutarhoista. Srinagarin nykysymbolit, puiset asuntolaivat, ilmestyivät järvelle vasta 1800-luvun loppupuolella.
Siirtomaa-aikana Srinagar oli yksi brittiupseerien suosimista lomapaikoista. Kun paikallinen hallitsija, maharadža, ei antanut ulkomaalaisten ostaa tonttimaata huviloitaan varten, neuvokkaat britit päättivät remontoida perinteisiä doonga-proomuja uuteen uskoon. Syntyi kelluvia palatseja, jotka varusteltiin kristallikruunuin ja kylpyammein.
Daljärvellä kelluu tuhatkunta asuntolaivaa. Niistä neljä viidesosaa on muutettu vanhanajan charmia huokuviksi hotelleiksi.
Nykyään Daljärvellä sekä viereisellä Naginjärvellä on tuhatkunta asuntolaivaa, joista neljä viidesosaa on muutettu vanhanajan charmia huokuviksi hotelleiksi. Niillä on toinen toistaan persoonallisemmat nimet, joilla ei aina ole tekemistä todellisuuden kanssa. Ennen huoneen varaamista kannattaa tarkastaa omin silmin, millaista luksusta tarjoavat vaikkapa Rolex Super DeLuxe, Young Persian Prince tai New Lucifer. Hotellien lisäksi Daljärveltä löytyy ”kelluva postitoimisto” sekä veden päälle rakennettuja kauppoja.
Kahdeksankymppinen Gulam Butt, legendaaristen Butt’s Clermont -asuntolaivojen omistaja, pitää hotellinsa mahdollisimman autenttisena. ”Isänä aloitti asuntolaivabisneksen 40-luvulla, ja haluan paikan olevan samanhenkinen kuin silloin. Täällä ei ole edes televisioita, ja itse asiassa vain intialaiset turistit edes kyselevät sellaisten perään.”
Vuosien saatossa lukemattomat kuuluisuudet ovat yöpyneet Buttin vieraina. Vanhus esittelee ylpeänä valokuvia, joissa hymyilevät astronautti Neil Armstrong, muusikot George Harrison ja Ravi Shankar, sekä toimittaja-näyttelijä Michael Palin.
”1990-luvulla levottomuudet pitivät turistit loitolla”, muistelee Butt. ”Niihin aikoihin vieraina oli vain ulkomaalaisten lehtien kirjeenvaihtajia, jotka ryypiskelivät aika tavalla. Nyt asiat ovat paremmin. Sesongin aikaan laivamme ovat melkein koko ajan täynnä.”
Butt ei silti suunnittele bisneksen laajentamista. ”Nykyään uusia laivoja ei saa enää rakentaa, ja vanhojakin voi kunnostaa vain luvan kanssa. Syynä on järven rehevöityminen.”
Katoava turistivaltti
Vuosikymmeniä sitten Daljärvellä järjestettiin joka vuosi 11 kilometrin uimakisa, mutta järven keskellä ympärille katsellessa on vaikea kuvitella uimareita pulikoimassa kristallinkirkkaassa vedessä. Perämoottorit sentään ovat kiellettyjä – eikä niistä olisikaan paljoa iloa lähes umpeen kasvaneella järvellä – joten kierrämme vesikasvillisuuteen raivattuja kapeita väyliä pienen shikaran kyydissä.
Venekuskimme, 55-vuotias Gulam, on tyytyväinen monituntiseksi venyvästä kiertoajelustamme. Tinkimisen jälkeenkin mies tienaa saman verran kuin useamman päivän aikana lyhyemmistä venekyydeistä. Silloin tällöin vastaamme meloo naisia, joiden veneet pullistelevat väylän reunoilta kerättyjä vesikasveja. Englantia taitamaton Gulam elehtii käsimerkein saaliin menevän rehuksi lehmille.
Ympäristöjärjestöt ovat jo vuosia varoitelleet Daljärven tuhoutuvan hitaasti mutta varmasti. Kashmirin symbolin ahdingosta syytetään usein asuntolaivoja, jotka laskevat jätevetensä järveen puhdistamattomina. Pakolliksi kaavaillut septitankit ovat kuitenkin utopiaa köyhässä Pohjois-Intiassa.
Tuhannen laivan päästöt ovat silti pisara meressä verrattuna yli miljoonan asukkaan kaupungin jätevesiin. Srinagarin viemärit laskevat järveen, ja vaikka puhdistuslaitoksia on rakennettu, niitä ei ole läheskään riittävästi.
Vedenpintakin laskee, ja järven pinta-ala on huvennut puoleen viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Pahimpien uhkakuvien mukaan rehevöitynyt järvi, jonka veneväyliä pidetään auki pelkällä käsipelillä, saattaa kadota viidessäkymmenessä vuodessa.
Jeesuksen hautakammio
Daljärveen verrattuna Srinagarin vanha kaupunki on kuin eri planeetalta. Kapeat kujat johdattelevat menneeseen aikaan, eikä nykypäivästä muistuta kuin vilkkaassa kadunkulmassa hiekkäsäkkien takana norkoileva sotilas. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuneista levottomuuksista muistuttavat myös pandiittien, Kashmirin hindujen, hylkäämät puoliksi romahtaneet talot.
Moni komeasti kaiverrettujen ikkunaluukkujen koristama rakennus on hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Meitä opastamaan lähtenyt Firdous osoittaa tiiliseiniä: ”Mitä pienemmistä tiilistä talo on rakennettu, sitä vanhempi se on. Jotkut näistä taloista ovat monta sataa vuotta vanhoja, ne ovat kestäneet useita maanjäristyksiäkin !”
Sivukujalta leijuu vastaleivotun leivän tuoksu. Väistämme ohitse marssivaa sotilaspartiota, ja ahtaudumme sitten pieneen leipomoon. Siellä huhkii kolme miestä, joilta ostamme pussillisen littanoita tsod-leipiä.
Rapean limpun pintaan tekisi mieli upottaa hampaat saman tien, mutta se ei ikävä kyllä ole mahdollista. Meneillään on ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, eikä vääräuskoisenkaan sovi syödä julkisesti päiväsaikaan. Kurniva vatsa on silti pieni kiusa siihen verrattuna, että kaupungin kymmenistä moskeijoista raikuu rukouskutsuja yöt läpeensä.
Ramadan tai ei, vanhankaupungin toreilla käy kauppa. Ruokatarvikkeiden ja kankaiden lisäksi basaarikujlla myydään pehmeitä pashmina-villasta kudottuja huiveja, käsintehtyjä silkkimattoja ja sahramia. Tätä maailman kalleinta maustetta valmistetaan Kashmirissa syksyisin kukkivien sipulikasvien luoteista.
Pienen rakennuksen sisällä on yksi koko Intian suurimmista mysteereistä: Jeesuksen hautakammio.
Rozabalin kortteli on täynnä puuseppien verstaita. Yhdessä niistä työskentelee 65-vuotias Sheikh Gulam Mohammed kahden poikansa kanssa. Nisav ja Belal ovat käsityöläisiä jo yhdeksännessä polvessa. Miehet koristelevat pähkinäpuisia laatikoita ja huonekaluja kaivertamalla. Työn lomassa Sheikh kertoo, että hänen suosikkikuvionsa on vaahteraa muistuttava idänplantaanipuu. Kamelit ja norsut tehdään turisteja varten.
Firdous johdattaa meidät kujaa eteenpäin. Puuseppien naapurissa on pieni vihreä rakennus, jonka hän väittää olevan yksi koko Intian suurimmista mysteereistä.
Paikka on Jeesuksen hautakammio.
Intiassa elää sitkeästi myytti, jonka mukaan Jeesus olisi selvinnyt ristiinnaulitsemisesta. Uskomuksen mukaan mies patikoi Intiaan, ja lopulta kuoli satavuotiaana Kashmirissa.
Hautakammio on suljettu vierailta, ja aitaan ripustetussa kyltissä kielletään valokuvaus. Firdous selittää paikallisten pelkäävän, että Jeesuksen – joka täällä tunnetaan nimellä Yuz Asaf eli Joosefin poika – haudasta tulisi kristittyjen pyhiinvaelluskohde.
Vielä niin jumalattomasta menosta ei ole tietoakaan. Rakennuksen vieressä kohoaa moskeija, jonka rukouskutsuja pauhaava kaiutin osoittaa suoraan hautaa kohti. Kadunkulmassa roikkuvassa kyltissä lukee ”Youzan krikettikenttä”, ja lähitalon seinän laasti on rapistunut tuhansien pallonosumien voimasta.
Profeetan hiuskarva
Kashmirin asukkaista lähes kaikki ovat muslimeita, mutta monet naiset kulkevat Srinagarin kaduilla ilman hiukset peittävää huivia. ”Kashmirissa islam on aina ollut suvaitsevaa”, selittää Firdous. ”Mutta levottomuuksien aikana 1990-luvulla oli hankalaa. Muistan, kuinka yhtä muslimityttöä ammuttiin jalkoihin vain siksi, että hän oli pukeutunut farkkuihin.”
Nykyään naiset voivat taas pukeutua rennosti, mutta moni mies on alkanut käyttää uudestaan perinteistä ponchomaista päällysviittaa, pherania. Konfliktin pahimpina vuosina vaate oli kielletty. Intian turvallisuusjoukkojen mukaan sen alle oli liian helppoa piilottaa ase.
Srinagarin kaduilla ei voi olla huomaamatta miehiä, joiden parta on värjätty punaoranssiksi. Punertavan värin sanotaan olevan merkki pyhiinvaelluksen tekemisestä Mekkaan, mutta Firdous pitää värjäämistä pelkkänä muoti-ilmiönä. ”Tarinan mukaan Profeetta Muhammed värjäsi partansa hennalla, joten monet miehet matkivat häntä.”
Toisin kuin monissa muslimimaissa, Srinagarissa ulkomaalaisetkin ovat tervetulleita moskeijoihin. Jama Masjidiin, kaupungin suurimpaan moskeijaan, mahtuu kerralla jopa 33 000 ihmistä. Nelisensataa seetripuista pylvästä kannattelevat korkeaa kattoa, jonka viileässä varjossa on mukava istahtaa alas ja toipua kaupungin vilinästä. Moskeijassa käyskentelevät ihmiset eivät pane pahakseen vääräuskoisia turisteja, ja valokuviakin saa ottaa.
Hazratbalin moskeijan edessä burkhiin pukeutuneet naiset heittelevät kourakaupalla maissia valtavalle puluparvelle. Lintujen ruokkimista moskeijan pihalla, Allahin silmien edessä, pidetään uhrilahjana. Mieleen palaa hinduille pyhässä Varanasissa puluja syöttänyt mies; myös hindut uskovat lintujen ruokkimisen parantavan karmaansa.
Hazratbalin erikoisuus on sen sisällä säilytettävä pyhäinjäännös, profeetta Muhammedin hius. Naisten pitää astua sisään sivuovesta, miehet marssivat rukousajat ilmoittavan digitaalisen valotaulun alla olevasta sisäänkäynnistä. Pääoven vieressä on kori, josta voi lainata hatun. Firdous selittää, että moskeijaan mennessä ei oteta lakkia pois. Pään peittäminen onkin kohteliaampaa.
Moskeijaan mennessä ei oteta lakkia pois. Pään peittäminen on kohteliaampaa.
Emme saa nähdä profeetan hiusta, sillä sitä esitellään kaikelle kansalle vain muutaman kerran vuodessa. Tarpeeksi kauan intettyämme Firdous suostuu paljastamaan, että hiusta ei ole värjätty punaiseksi hennalla. Se on musta.
Shah-i-Hamadanin Khanqah on Kashmirin ensimmäinen moskeija. Se rakennettiin vuonna 1395 ja on aikojen saatossa palanut poroksi muutaman kerran, sillä rakennus on kokonaan puinen. Täällä vääräuskoisia ei päästetä sisään, mutta rakennuksen ympäri sentään saamme kävellä. Moskeijan seiniä peittävät kaiverrukset ja paperimassasta muotoillut ornamentit.
Moskeijan takana matalat raput johtavat kaupungin halkaisevan Jhelumjoen rantaan. Veden rajassa, puuvanhuksen varjossa, on pieni hindualttari. ”Tämä paikka muistuttaa minua Kashmirin menneisyydestä”, Firdous herkistyy. ”Siitä ajasta, kun muslimit ja hindut olivat yksinkertaisesti kashmirilaisia. Silloin ihmiset pystyivät rukoilemaan jumaliaan samassa paikassa.”
Pandiitit tuskin palaavat Kashmiriin lähitulevaisuudessa, mutta Daljärven taksiveneet alkavat taas täyttyä turisteista. Heistä monet ovat intialaisia hinduja. Ehkä ”maanpäällisellä taivaalla” on vielä toivoa paremmista ajoista.
Lue lisää:
