Ladakh – moottoripyöräilyä Himalajalla

Ladakhin vuoristoylänkö Himalajalla on yksi Intian syrjäisimmistä seuduista. Tiibetinbuddhalaisen alueen hienoin seikkailu on moottoripyöräretki Indusjoen maisemissa.

Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuva Ville Palonen

”A cat has nine lives, but not the one who drives”, julistaa keltaiseksi maalattu kyltti tienposkessa. Kun muutaman kilometrin päässä seuraava liikenneruno varoittaa jo uhkaavampaan sävyyn ”If you drive like hell, you’ll get there”, on parasta hidastaa Royal Enfield -moottoripyörän vauhtia. Intian maanteillä kannattaa olla tarkkana, sillä kuolonkolareita sattuu joka päivä lähes saman verran kuin Suomessa koko vuoden aikana.

Ladakh, Himalajalla sijaitseva tiibetinbuddhalainen vuoristovaltakunta, on Intian lumoavinta seutua. Lumihuippuiset vuoret erottavat toisistaan pienet maalaiskylät, joissa eletään kuin Suomessa vuosikymmeniä sitten. Olemme ehtineet jo tehdä muutaman päivän mittaisen vuoristovaelluksen, ja nyt on Ladakhin toisen suuren seikkailun aika: olemme moottoripyöräretkellä kohti Tiibetin rajaa.

Kananmunia kuumassa lähteessä

Retrohenkinen Royal Enfield on ainoa oikea kulkupeli tällaiselle kerran elämässä -matkalle. Meidän pyörävanhuksemme on kuormattu repuilla, makuupusseilla ja bensakanistereilla. Syrjäseuduille suunnatessa mukaan pitää pakata myös ylimääräinen sisärengas ja työkalut sen vaihtamiseen. Vaikkei itse osaisi korjata hajonnutta pyörää, moni maaseudun asukas hoitaa homman käden käänteessä – kunhan varaosat vain ovat saatavilla.

Pikitie kiemurtelee smaragdinvihreän Indusjoen vartta pitkin. Liikennettä ei juuri ole – mustaa pakokaasua tupruttavia armeijan kuorma-autoja lukuunottamatta – mutta tuhannet kuopat ja vuorenrinteiltä pudonneet kivenjärkäleet vaanivat jokaisen mutkan takana.

Arvaamattomilla vuoristoteillä matkan pituutta ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa.

Ladakhin pääkaupungista Lehistä on määränpäähämme, Tiibetin rajan tuntumassa odottavalle Tso Moriri -vuoristojärvelle, vain 240 kilometriä. Arvaamattomilla vuoristoteillä matkan pituutta ei kuitenkaan mitata kilometreissä, vaan tunneissa.

Ladakh Intia

Illan hämärtyessä olemme ehtineet vasta puolimatkaan. Chumathangin pikkukylässä pysähdymme majataloon, jonka piha on yllätykseksemme täynnä Royal Enfield -pyöriä. Paikalle on osunut  samaan aikaan ryhmä huoltoauton ja mekaanikkojen kanssa huristelevia länsimaisia motoristeja. Intiassa on lukuisia moottoripyöräretkiä järjestäviä matkatoimistoja.

Pienestä ruuhkasta huolimatta Chumathang on silkkaa luksusta. Takamuksen puuduttaneen matkan jälkeen pääsemme lepuuttamaan väsyneitä raajojamme Indusjoen rannassa höyryäviin kuumiin lähteisiin. Lämmin vesi hyväilee kolottavaa kroppaa samalla, kun auringonlasku maalaa vuorten yllä leijailevat pilvet punaisiksi.

Illallinen on yksinkertainen, mutta unohtumaton. Juomme muutaman kupin kuumaa teetä – intialaisella Old Monk -rommilla terästettynä, kuinkas muuten – ja keitämme kananmunia rantakivikossa sihisevässä minigeysirissä.

Vuoristojärvi Ladakhin katolla

Aamulla kurvaamme armeijan tarkastuspisteelle. Siellä pitää näyttää Lehistä hankkimamme luvat, jotka oikeuttavat pääsyyn Intian ja Kiinan rajavyöhykkeelle. Sitten suuntaamme sillan yli kohti Rupsun laaksoa.

Tien varrella kasvaa syksyn verenpunaisiksi värittämiä puita, puron rannalla laiduntaa lammaslaumoja, ja kotikissan kokoiset murmelit kurkkivat niitylle kaivamistaan koloista. Maantie kiipeää neulansilmämutka toisensa jälkeen kohti retkemme korkeinta kohtaa, Kiagarin solaa, joka kohoaa viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelle. Ympäröivät huiput ovat jo peittyneet kevyeen ensilumeen.

Maantie kiipeää neulansilmämutka toisensa jälkeen kohti retkemme korkeinta kohtaa, Kiagarin solaa, joka kohoaa viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelle.

Laskeudumme seuraavaan laaksoon, jossa kuoppainen asfalttitie muuttuu sorakukkuloilla hämähäkinseitin lailla risteileviksi kuorma-autojen renkaanuriksi. Hampaat on puristettava tiukasti yhteen, ettei vahingossa purisi kieleen pyörän pomppiessa kivikossa.

Ladakh Intia

Tunnin röykytyksen jälkeen moottoripyörän etulamppu hajoaa. Onneksi olemme jo näköetäisyydellä määränpäästämme. Vuorten välissä, neljän ja puolen kilometrin korkeudessa, kimmeltää taivaansininen Tso Moriri. Järven rantakukkuloita koristavat manit, valkeat kivikasat. Osa niistä on kruunattu luonnon henkiä kunnioittavin pässin sarvin, ja kiviin on kaiverrettu buddhalaisuuden tunnetuin mantra ”om mani padme hum”.

Opaskirja varoittelee niukoista majoitusmahdollisuuksista, mutta Korzokista, järvenrannan ainoasta kylästä, löytyy puoli tusinaa kotimajoitusta. Luostarin lähellä on jopa ravintolateltta, jossa myydään teetä, keksejä ja pikanuudeleita. Illallisen kruunaavat momot, höyrytetyt tiibetiläiset lihanyytit.

Vieraanvaraiset paimentolaiset

Paluumatkalla Korzokista pysähdymme tienposkessa olevaan paimentolaisleiriin. Lanzesin perhe asuu suurimman osan vuodesta vuoristolaitumella. Karjaa paimentava tyttö, 23-vuotias Jigmet, kertoo perheen muuttavan Korzokin kivitaloihin vain kylmimpien talvikuukausien ajaksi.

Vuoriston erämaa on karua seutua. Siksi paimentolaiskulttuuriin kuuluu vieraanvaraisuus: matkamiehelle tarjotaan aina kuppi kuumaa voiteetä ja lämmittelypaikka kaminan vierestä. Meidätkin kutsutaan istumaan huopateltan sisään.

Ladakh Intia

Jäämme katsomaan, kuinka Lanzesin perhe valitsee vuohilaumastaan viisikymmentä lypsyvuorossa olevaa eläintä. Ne sidotaan sarvista kiinni toisiinsa, kahteen pitkään riviin. Kutut märehtivät välinpitämättömästi, sillä ne ovat tottuneet lypsämiseen. Mekin pääsemme koittamaan taitojamme. Pian ympärillä nauraa koko perhe vanhaa ja epäluuloisena vilkuillutta mummoa myöten.

Jigmet kertoo oppineensa englantia ohi kulkevien turistien kanssa jutellessaan. Ennen kuin jatkamme matkaa, tyttö kipaisee teltasta muistikirjan ja raapustaa ylös muutaman suomenkielisen tervehdyksen.

Taianomainen tiibetinbuddhalaisuus

Paluumatkalla pysähdymme Hemisiin. Se on yksi Ladakhin suurimmista luostareista, suosittu turistikohde, joka tunnetaan vuosittaisesta cham-tanssirituaalista. Siinä kauhistuttavasti irvisteleviin naamioihin sonnustautuneet munkit ajavat tiehensä buddhalaisuutta uhkaavia demoneita.

Tiibetinbuddhalaisuus on taikaa täynnä. Ero esimerkiksi Thaimaassa esiintyvään theravada-buddhalaisuuteen on yhtä silmiinpistävä kuin vaikkapa katolilaisuuden ja evankelisluterilaisuuden välillä. Hemisin luostarissa on museo, jonka lasivitriinit pullistelevat ikivanhoissa rituaaleissa käytettyjä esineitä: ihmisen pääkalloja, hopeisia lohikäärmeenmuotoisia torvia ja puisia muotteja. Niillä on aikoinaan manattu esiin henkiolentoja.

Lasivitriinit pullistelevat ikivanhoissa rituaaleissa käytettyjä esineitä: ihmisen pääkalloja, hopeisia lohikäärmeenmuotoisia torvia ja puisia muotteja, joilla aikoinaan manattiin esiin henkiolentoja.

Parin Ladakhissa viettämämme viikon aikana olemme tutustuneet tusinaan buddhalaiseen luostariin, mutta silti ne jaksavat kiehtoa. Usein pyhäköt on rakennettu kukkulan laelle, ja niihin päästäkseen pitää kiipeillä jyrkkiä polkuja pitkin. Vaivan ovat kuitenkin palkinneet esimerkiksi kahden kerroksen korkuinen jättiläis-Buddha ja irtileikatuilla päillä täytettyä lihavarrasta heilutellut viiksivallu. Monessa luostarissa vastaan tuleva viiksekäs hahmo on Padmasambhava eli Guru Rinpoche, tiibetinbuddhalaisuuden perustaja. Ladakhissa häntä palvotaan kuin Buddhaa ikään.

Rukousmyllyjäkin on tullut pyöriteltyä joka päivä, sillä Ladakhissa niitä on kaikkialla. Puusta veistetty tai vaikkapa tyhjästä säilykepurkista kyhätty mylly toimii kuin rukousautomaatti. Kapistus täytetään buddhalaisin mantroin, ja sen pyöräyttäminen vastaa kaikkien sisälle sullottujen rukousten lausumista ääneen.

Ladakh Intia

Aamulla luostarissa järjestetään puja-rituaali, joten päätämme jäädä yöksi. Yösija on edullinen jopa intialaisittain, sillä pulitamme pikkuruisesta huoneesta vain puolitoista euroa. Majapaikka on karu: laudoista nikkaroiduissa punkissa on nuhjuiset lakanat, vessan virkaa toimittaa käytävän päässä olevan komeron maalattiaan kaivettu reikä, ja juokseva vesi löytyy alapihalta.

Mantroja ja voilla maustettua teetä

Aamun sarastaessa Hemisin pääsalin ovelle on kohonnut sekalainen kasa sandaaleja ja punaisia crocseja. Luostarin kymmenet munkit ovat saapuneet pari tuntia kestävään puja-rukoushetkeen, johon osallistuvat kaikki vanhoista papparaisista ala-asteikäisiin noviiseihin.

Ladakhissa, varsinkin syrjäisemmillä seuduilla, on vielä nykyäänkin tavallista lähettää yksi perheen pojista luostariin asumaan. Joskus tapaa selitetään perheen investointina uskonnon harjoittamiseen. Ikävä kyllä usein syynä on se, ettei vanhemmilla yksinkertaisesti ole varaa elättää kaikkia lapsiaan.

Avoimesta ulko-ovesta kajastava valo paljastaa matoilla istuvien punakaapuisten munkkien rivit. Hämärän salin keskellä kohoaa valtaistuin, jolla huojuu vanha lama mumisemassa mantrojaan. Noviisimunkit  toistavat rukoukset yhteen ääneen.

Aina mantrat eivät mene prikulleen oikein. Poikalaumasta lähtevä ääni on sitäkin kovempi, kun joku toimitusta valvovista vanhemmista munkeista astuu lähemmäs. Kun opettajan silmä välttää, pojat tönivät toisiaan kikatellen kuin rasavillit lapset minkä tahansa maailmankolkan koulunpenkillä.

Muutama teini-ikäinen munkki kiertää salia tarjottimien kanssa. Mekin saamme kupilliset makeaa maitoteetä, jonka tarkoitus on antaa energiaa kahden tunnin mantrasessioon. Santsikupit ovat suolaista voiteetä, jonka maku muistuttaa lihalientä.

Hemisin luostarista on enää parin tunnin ajomatka takaisin Lehiin. Sitoessamme reppuja moottoripyörän tarakalle huomaamme, että eturengas on tyhjentynyt itsestään yön aikana. Ehkä jokin korkeampi voima haluaa meidän viipyvän vuoristovaltakunnassa vielä hetken verran?

Lue lisää:

Vuoristovaellus Ladakhissa

Intia-opas

Lisää moottoripyöräretkiä