Pohjois-Intian Ladakh on tiibetinbuddhalaisen kulttuurin viimeisiä linnakkeita. Himalajan arkeen voi tutustua vaelluksella, jolla yövytään vuoristokylien kotimajoituksissa.
Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuvat Ville Palonen
Värikkäiden rukouslippujen nauha liehuu harjanteen päällä kuin kangastus. Sen luona, 3600 metrin korkeudella merenpinnasta, odottaa Chagatsen sola.
Ensimmäisen vaelluspäivän pisin ylämäki lähenee vihdoin loppuaan. Patikointi on ollut rankkaa: aurinko porottaa armottamasti ja ohueen vuoristoilmaan tottumattomat keuhkot tuntuvat pakahtuvan.
Harjannetta kohti raahautuessa ylhäältä kuuluu yllättäen tuttu hurina. Suu loksahtaa auki epäuskosta, kun punainen henkilöauto vilahtaa vuorenrenteellä. Polku, jota pitkin olemme tarponeet oppaan perässä koko päivän, yhtyykin harjanteen päällä asfalttitiehen!
Ja me kun luulimme vaeltavamme tiettömien taipaleiden takana. Olo on petetty. Aivan kuin olisi kiivennyt portaita pitkin pilvenpiirtäjän yläkerrokseen, vaikka hissikin olisi ollut tarjolla.
”Tämä tie rakennettiin vasta muutama vuosi sitten”, kiirehtii parikymppinen oppaamme Stanzin lohduttamaan. ”Osan vaellusreitistämme voi edelleen taittaa ainoastaan patikoiden.”
Sham Trek, muutaman päivän vaellus Likirin ja Temisgamin vuoristokylien välillä, tunnetaan helppoutensa vuoksi ”mammanpoikien vaelluksena”. Osuvampi nimi olisi ”hölmöläisten vaellus”, tuumimme happamasti asfalttitien pientareella istuessamme.
Stanzin harppoo reippaasti laaksoon laskeutuvalle kivikkoiselle aasipolulle. Ei auta kuin pyyhkiä kasvoilta pölyn, aurinkorasvan ja hien muodostama tahmea sotku ja seurata perässä.
Ladakhia kutsutaan lempinimellä Pikku-Tiibet
Intian Himalajalla sijaitsevaa Ladakhia ei kutsuta Pikku-Tiibetiksi suotta. Suurin osa puolikkaan Lapin läänin kokoisen vuoristoalueen asukkaista on buddhalaisia, ja vain rajan takana olevassa Tiibetissä on enemmän luostareita.
Syrjäisen sijaintinsa takia vuoristovaltakunnan elämä on säilynyt vuosisadasta toiseen lähes muuttumattomana. Indusjoen laakso, jossa suurin osa paristasadastatuhannesta ladakhista asuu, on korkeiden vuorijonojen saartama. Matka pääkaupunki Lehistä naapuriprovinsseihin – Kashmirin Srinagariin tai Himachal Pradeshin Manaliin – kestää mutkaisia maanteitä pitkin päivän tai kaksi.
Tiibetinbuddhalainen kulttuuri on säilynyt paremmin Ladakhissa kuin kiinalaisten miehittämässä Tiibetissä.
Korkeat vuoristosolat tukkiva lumi eristi entisaikoina Ladakhin ulkomaailmasta marraskuusta toukokuuhun. Nykyään Lehiin voi sentään lentää myös talvisin.
Eristyneisyys on kuitenkin myös siunaus: tiibetinbuddhalainen kulttuuri on säilynyt paremmin Ladakhissa kuin kiinalaisten miehittämässä Tiibetissä. Kehitys – sähkö, asfalttitiet ja turismi – on löytänyt tiensä Ladakhin vuorille vasta kolmen viime vuosikymmenen aikana.
Ladakhissa ovat perinteet voimissaan
Koko Yangtangin kylä rehkii modernin maailman ihmeen, antiikkiselta näyttävän puimakoneen, kimpussa. Kullanvärinen pöly leijuu ympäri Himalajan rinteitä, kun masiina erottelee ohranjyviä akanoista. Kuten maaseudulla on tapana, kyläläiset korjaavat sadon talkoovoimin. Urakka on saatava päätökseen ennen kylmien syyssäiden saapumista.
Naapurikylästä lainatun puimakoneen päivävuokra on hulppeat yhdeksän euroa, mutta se on hintansa väärti. Aiemman kuukauden mittaisen käsityön sijaan koneistettu puinti vie vaivaiset kolme päivää.
Yangtangia katsellessa tuntuu kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin vuosikymmeniä. Edes korviahuumaavasti pärisevä kone ei pilaa ikiaikaista tunnelmaa.
Mäennyppylällä seisoo toisiinsa takertuneita rakennuksia, jotka tuovat mieleen keskiaikaisen linnoituksen. Valkeiksi kalkittujen talojen seinillä irvistelee oljenkorsista ja eläinten pääkalloista kyhättyjä talismaaneja. Lampaan pääkallo, sazgo, tuo hedelmällisyyttä ja suojelee karjaa. Koiran kallo, namzgo, puolestaan pitää pahat henget loitolla ja tuo isäntäväelle menestystä.
Valkeiksi kalkittujen talojen seinillä irvistelee eläinten pääkalloista kyhättyjä talismaaneja.
Kylän keskeltä löytyy gompa, pikkuruinen buddhalainen pyhäkkö. Sen ovi on lukossa, sillä munkin elättäminen olisi liian tyyristä pienen kylän asukkaille. Kierrämme rakennuksen seuraten vanhusta, joka pyörittää peltisistä Nestlen kahvipurkeista nikkaroituja rukousmyllyjä.
Eettistä matkailua Ladakhissa
Yöpaikkamme on kotimajoitus. Sen isäntä, kolmikymppinen Norboo Togochay, tervehtii meitä selvällä englannilla. Mies on opiskellut Dharamsalassa, ja ladakhin ja englannin lisäksi hän kehaisee osaavansa myös tiibetiä ja hindiä. ”Nuorempana asuin Bangaloressa kolme vuotta. Unelmani oli työskennellä it-alalla, mutta sitten veljeni kuoli. Minun piti palata kotikylään ja ruveta perheenpääksi, sillä täällä Ladakhissa on tapana pitää huolta vanhemmista.”
Kuten muutama muukin kyläläinen, Norboo saa lisätienestejä majoittamalla turisteja. Kotimajoitusten avulla maaseudun asukkaat saavat osansa Ladakhin turistibisneksestä, ja samalla matkailijoille tarjoutuu oiva tilaisuus tutustua paikallisväestön arkeen lähietäisyydeltä.
Ladakh tarjoaa muutakin eettisesti valveutuneelle matkailijalle. Kotimajoitusjärjestelmän lisäksi uhanalaisia lumileopardeja suojeleva Snow Leopard Conservancy -järjestö on perustanut reilun matkailun kahviloita vaelluspolkujen varrelle. Ruohonjuuritason projektien tuotolla muun muassa vahvistetaan karja-aitauksia kestämään lumileopardien hyökkäykset. Projektin ansiosta kissapedot, jotka väijyvät kotieläimiä luontaisen saaliin puutteessa, eivät jää karsinoihin satimeen ja päädy vihaisten paimentolaisten lynkkaamiksi.
Vuoristokylien asukkaita myös koulutetaan luonto-oppaiksi. Monessa kylässä onkin jo ymmärretty, että lumileopardit voivat olla arvokkaampia elävinä kuin kuolleina.
Norbuun 67-vuotias setä Sonam kertoo, että Yangtangissa nähdään lumileopardeja joka talvi. ”Ne laskeutuvat vuorilta metsästämään kauriita, mutta hyökkäävät joskus myös karjan kimppuun. Ihmisille niistä ei onneksi ole vaaraa.”
Äärimmäisen uhanalaisten lumileopardien määrä on kasvamaan päin. ”Nykyään rangaistus niiden tappamisesta on iso sakko tai jopa vankilatuomio. Sitä paitsi itse Dalai-lama on pyytänyt ihmisiä jättämään lumileopardit rauhaan. Tietenkin noudatamme hänen kehotustaan”, Norbuu selittää ja niistää sinivalkoiseen tähtilippu-kuvioiseen nenäliinaansa. ”Ei meitä haittaa jos lumileopardi vie lampaan tai vuohen, sillä pedot myös tuovat lisätuloja, kun turistit saapuvat katsomaan niitä. Mutta kun lumileopardi tappaa dzon, jakin ja naudan risteytyksen, suutumme. Dzo maksaa 400 euroa, joten sellaisen menettäminen on katastrofi.”
Reikävessojen aatelia
Asfalttitietä myötäilevän polun tallaaminen ei enää tunnu oikealta vuoristovaellukselta, joten aamulla hyppäämme häpeilemättä seuraavaan kylään kulkevan paikallisbussin kyytiin.
Matkantekoa rytmittää piinaavan kovalla raikaava ladakhimusiikki. Joka kerran kun linja-auto ohittaa pienen luostarin tai chortenin, valkeaksi kalkitun sipulinmuotoisen pyhäkön, kuljettaja liittää molemmat kätensä hiljaiseen rukoukseen. Ilman käsiä ajavaa miestä ei näytä häritsevän se, että bussi keikkuu kuoppaisella tiellä pohjattomalta näyttävän rotkon reunalla.
Lopulta mekin puristamme silmät kiinni ja alamme rukoilla paikallisia jumalia, jotta selviäisimme määränpäähämme ehjin nahoin.
Hemis Shukpachanin kylässä marssimme kotimajoitukseen, jossa vierashuone löytyy talon katolta. Satelliittiantennin ympärille on levitetty heiniä ja aprikooseja kuivumaan, ja katon reunoja kiertää polttopuiden kasa. Kaiken keskellä on perheen pieni temppeli. Sen sisäänkäynti on koristeltu vuoripukkien sarvilla. Ikkunan läpi pilkottaa Buddhan patsas, jonka jalkojen juureen on sytytetty kynttilöitä. Ladakhissa yksikään päivä ei kulu ilman rukouksia.
Temppelin vierestä löytyy talon vessa. Se on hiekalla peitettyyn kattotasanteeseen puhkaistu reikä, joka näyttää jatkuvan kahden kerroksen läpi maankamaralle asti. Vessapaperin sijaan montun viereen on varattu lattiaan tökätty lapio. Sillä on tarkoitus heittää kasa hiekkaa tarpeiden perään.
Vessa osoittautuu pieneksi kopiksi, jonka keskellä on neliömetrin kokoinen pohjaton kraateri.
Eksoottisessa käymälässä on sentään yksi hyvä puoli: ympärillä leviää postikortinkaunis vuoristomaisema. Ikävä kyllä siitä on vaikea nauttia keskellä kattoa kyykkiessä.
Onneksi Stanzin paljastaa, että keskikerroksessa on toinen vessa. ”Siinä on ovikin.”
Talon hienompi vessa osoittautuu pieneksi kopiksi, jonka keskellä on neliömetrin kokoinen pohjaton kraateri. Kuopan reunat ovat niin jyrkät, että kyykistyminen – tai edes reiän tuntumaan laskeutuminen – on hengenvaarallista ilman kalliokiipeilyvarusteita.
Vedet silmissä hekottaen kompuroimme takaisin katolle. Kuinkahan monta vessareissulle uskaltautunutta pikkulasta pohjaton kuilu on mahtanut nielaista?
Ladakhissa ”nautitaan” tsampaa ja changia
Ilta kuluu rattoisasti isäntäperheen ja muutaman vieraisille saapuneen kyläläisen kanssa keittiön lattialla istuskellen. Stanzinin tulkatessa kyselemme Ladakhin ruokakulttuurista. Se vaikuttaa samanlaiselta kuin Tiibetissä.
Meille tarjotaan maistiaisiksi muutama lasi changia, kotitekoista ohraolutta. Laseja kilistäessään isäntämme kastavat nimettömänsä juomaan ja huudahtavat ”chot” henkien kunniaksi. Joillain näyttää olevan tapana
sekoittaa changiinsa lusikallinen tsampaa, paahdetusta ohrasta tehtyä jauhoa.
Tsampa on tiibetiläisen keittiön kulmakivi. Entisaikaan yhdellekään matkalle ei lähdetty ilman tsampapussia, sillä jauho on paitsi ravitsevaa, myös helppoa matkamuonaa. Ladakhissa tsampaa syödään paljaaltaan, siitä paistetaan ohuita leipiä, ja tehdään mykyjä keittoon.
Jauhoa voi myös sekoittaa voilla terästettyyn teehen. Juomaa, jota tarjotaan turistillekin jokaisessa kodissa, on kahta eri laatua. Kunakissa lusikallinen voita pudotetaan teen sekaan, suskan taas sekoitetaan ikiaikaisella tehosekoittimella, metrin korkuisella gurgur-puukirnulla.
Seuraavana aamuna vaellusta jatkaessamme isäntäväki laittaa meille matkaevääksi pussillisen tsampa-jauhoja. Tunnemme muuttuneemme ehdoiksi vuoristolaisiksi.
Lue lisää:
Matkavinkit vuoristovaellukselle
