Varanasi, elämän ja kuoleman kaupunki

maailman uskonnot

Varanasi on yksi Intian pyhimmistä kaupungeista. Hengellisyys ja maallisuus kohtaavat Gangesjoen rantarappusilla, jossa polttoroviot ovat turistinähtävyys. Perinteiden sekamelskassa viikko vierähtää kuin huomaamatta – mutta yhdessäkin päivässä ehtii kokea kaupungin ainutlaatuisen tunnelman.

Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuva Ville Palonen

Kujalta kaikuu pyhiinvaeltajien laulu jo ennen auringonnousua. Varanasissa aamunkoitto on päivän paras hetki, joten heti heräämisen jälkeen on aika suunnata kohti Gangesjoen rantaa.

Joen yltä haihtuva usva paljastaa vilauksen vastarannasta, joka siintää puolen kilometrin päässä. Kello on vasta kuusi, mutta jykevien puuveneiden soutajat odottavat jo malttamattomina päivän ensimmäisiä asiakkaita. Lyhyen tinkimisen jälkeen vene lipuu äänettömästi alavirtaan ghatien, Gangesin rantaa reunustavien rappusten, vierelle.

Aamu – askel kohti nirvanaa

Varanasin syke on kiihkeimmillään ghateilla. Aamun sarastaessa ihmiset kokoontuvat joen varrelle pesemään pyykkejä, astioita ja itseään. Joogit vääntelevät raajojaan kivuliaan näköisiin solmuihin, ja hindupapit palvovat taivaanrannasta nousevaa auringonjumala Suruyaa.

Varanasi_Intia_04

Varanasin kymmenistä ghateista vain Manikarnika ghat valvoo kellon ympäri. Paikka on pyhitetty kaupungin tärkeimmälle rituaalille: polttohautaukselle. Kun vene lähestyy rantaa, rovioissa palavan santelipuun tuoksu täyttää ilman.

Krematointituli on Varanasin kuuluisin kauppatavara. Se palaa pienessä nuotiossa, jota ei sammuteta koskaan. Tuli on ollut jo vuosisatojen ajan Manikarnikaa hallinneen kastittoman suvun omistuksessa. Suvun miehet määräävät rovion sytyttämisen hinnan mielensä mukaan, ja oppaamme Mishra kertoo joutuneensa maksamaan äitinsä polttohautauksesta kolminkertaisesti. Miesparka erehtyi tinkimään pyhän tulen hinnasta.

Kaikki vainajat eivät päädy tuleen. Alle 12-vuotiaat lapset, raskaana olevat naiset, sekä pyhät miehet eli sadhut upotetaan Gangesiin kivipainot jaloissaan. Pyhinä palvotut lehmät ja muut eläimet kipataan jokeen ilman sen suurempia seremonioita. Rantavedessä kelluukin puoliksi mädäntyneitä lehmänruhoja.

Entisaikaan Manikarnikalle pääsivät vain korkeiden kastien vainajat. Nykyään raha ratkaisee, mutta tyyriistä hinnoista huolimatta kaikki halukkaat eivät mahdu Manikarnikalle. Reilun kilometrin päässä olevalla Harishchandra ghatilla savuaa toinenkin krematointipaikka.

Polttohautaukseen tarvitaan 250–300 kiloa puuta, ja seremonian loppusumma riippuu poltettavan puun laadusta. Rikkaimmat omaiset pulittavat hautajaisista jopa tuhansia euroja, vaikka tavallisen kansan kustannukset pyörivätkin muutamassa kympissä.

Sekin on Intiassa valtava summa. Monet köyhät ihmiset päätyvät maksamaan oikeaoppisesta polttohautauksesta koko elämänsä ajan.

Varanasi_Intia_03

Veneemme soutaja, herkästi hymyilevä nelikymppinen mies, kertoo polttohaudanneensa äitinsä viisi vuotta aiemmin. Hän joutui lainaamaan rahat työnantajaltaan, soutuveneen omistajalta. Mies kertoo maksaneensa velkaa työnteolla jo hautajaisista lähtien, ja jäljellä on vielä muutama vuosi soutamista.

Rannassa kastittomat rakentavat valtavaa kokkoa. Sen ympärille on kerääntynyt vain miehiä, sillä naiset eivät Manikarnikaan pääse. Syy on vanha – nykyään laissakin kielletty – perinne nimeltä sati. Lesken elämä Intiassa on niin karua, että jotkut mieluummin uhraavat itsensä syöksymällä aviomiehensä hautarovioon.

Hautajaispaikalta tuntuu puuttuvan jotain: kukaan ei itke. Hindukulttuurissa kuolema ei ole surua vaativa elämän loppu, se merkitsee siirtymistä ikuisuuden seuraavaan osaan. Kuoleminen nimenomaan Varanasissa on miljoonien hindujen unelma. Polttohautaus pyhän joen rannalla antaa tavallista suuremman mahdollisuuden saavuttaa moksha, eli vapautua lopullisesti jälleensyntymisen kiertokulusta.

Länsimaissa kuolema on tabu, joten julkiset hautajaiset saavat turistin helposti hämilleen. Muutama Manikarnikan liepeillä lorviva mies käyttää tilaisuutta häikäilemättä hyväkseen. He tarjoavat ohi kulkeville ulkomaalaisille mahdollisuutta kiivetä parvekkeelle ottamaan valokuvia polttohautausseremoniasta. Hinta erikoisista lomakuvista on tähtitieteellinen, kuinkas muuten.

Krematointipaikan laidalla elämä ja kuolema sekoittuvat häkellyttävällä tavalla, kun muutama kulkukoira lämmittelee poroksi palaneen rovion lämpimään tuhkaan kaivautuneina. Myös naapurighatilla nautitaan elämästä. Pyhiinvaeltajien joukko kuuraa syntejään pois pyhän joen vedellä, tynnyrimahainen mies harjaa kiivaasti hampaitaan, ja pari teiniä kroolaa kilpaa rantaan saapuvien kalastusveneiden kanssa.

Varanasi_Intia_01

Ympäristöjärjestöt ovat varoitelleet Gangesin surkeasta tilasta jo vuosia. Joen vesi on paikoin niin saastunutta, ettei siinä ole laisinkaan happea. Myrkkyveden bakteeripitoisuudet ylittyvät monisataakertaisesti.

Kaikkia eivät tutkijoiden mittaukset hetkauta. Rannassa istuu rastatukkainen kerjäläismunkki, joka siemailee tyynesti mukistaan sameana virtaavan Gangesin pyhää vettä.

Auringon noustua valtava pesukone pyörähtää käyntiin. Sadat pyykkärikastiin kuuluvat dhobi wallahit hakkaavat likaisia vaatteita ja lakanoita kivirappusia vasten. Parissa tunnissa kaikki kahdeksallakymmentä ghatia ovat peittyneet sateenkaaren väreissä loistaviin sari-kankaisiin.

Vanhastakaupungista kaikuu muslimien rukouskutsu. Se houkuttelee harhailemaan väkijoukon täyttämille basaarikujille.

Päivä – vanhankaupungin silkkitiet

”Benares on vanhempi kuin historia, vanhempi kuin perinteet, jopa legendaakin vanhempi. Ja se näyttää kaksi kertaa niin vanhalta kuin kaikki nämä yhteensä.” Näin runollisesti kirjailija Mark Twain kuvaili Varanasia reilu vuosisata sitten.

Mikään ei tunnu muuttuneen, vaikka kaupungista on hankala löytää muutamaa sataa vuotta vanhempaa rakennusta. Varanasi, joka on aikojen saatossa tunnettu myös nimillä Benares ja Kashi, on tuhoutunut valloittajien käsissä lukemattomia kertoja.

Legendan mukaan yksi hindujen kolmesta pääjumaluudesta, tuhoajajumala Shiva, perusti Varanasin kaupungin jo 5000 vuotta sitten. Historioitsijoiden mielestä kaupunki syntyi Gangesjoen länsirannalle kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten.

Varanasi_Intia_02

Kaoottisen ulkokuoren alla piilee monta erilaista kaupunkia. Brittien Varanasi nimettiin Varuna- ja Assijokien risteyksen mukaan, muslimeille Varanasi on kaiverretuin minareetein koristeltu Benares. Hinduille kaupunki on pyhä Kashi, valon ja Shivan kaupunki. Gangesin rannoille tulvii joka vuosi miljoonia pyhiinvaeltajia: hinduja, buddhalaisia ja jainilaisia. Varsinkin Shivaa palvovat shaivistit kerääntyvät Varanasiin sankoin joukoin.

Vishwanath, Kultainen Temppeli, on piilossa sokkeloisten katujen keskellä. Emme pääse turvatarkastusta pidemmälle, sillä vain hindut saavat astua sisään temppelialueelle. Vastapäisen kaupan yläkerrasta näkyy kuitenkin vilaus temppelin katosta, joka on peitetty kahdeksallasadalla kultakilolla.

Temppelin läheltä löytyy myös Gyan Kupor, Tiedon Kaivo. Opaskirja kertoo, että siihen on piilotettu lingam, Shivaa symbolisoiva fallinen patsas. Yksi ainoa kulaus lähteestä saattaisi nostaa meidät uusille henkisille tasoille, mutta vartijat estävät meitä kostuttamasta kurkkujamme.

Temppeliä ympäröi vanhakaupunki, jonka kujat ovat kuin valtava tori. Niiltä löytää melkein mitä tahansa, jos vain osaa etsiä.  Varanasin maineikkainta kauppatavaraa, silkkiä, myydään vanhan muslimikorttelin puodeissa.

Muodin orjat valitsevat keskittyneesti uusia trendivärejä sareihinsa, kun pienessä kutomossa väkerretään kolmen vuosisadan ikäisiä monimutkaisia kuvioita. Tuhannet värikkäät langanpäät päätyvät norsujumala Ganeshin kärsään tai pihakeinussa istuvan neidon hiuksiin. Harmaahapsinen käsityöläinen kertoo, että jokaisella kutojalla on oma kuvionsa, jonka oppimiseen menee vuosia. Kutojat toistavat nimikkokuviointaan koko elämänsä ajan.

Godaulian liikenneympyrän läpi kulkiessa tulee väistämättä mieleen, että sekopäisellä liikenteellä on pakko olla osansa Manikarnikan kukoistavaan hautausbisnekseen. Aivan kuin riksat, kaaharitaksit ja käsittämättömän suurilla lasteilla kuormatut polkupyörät yrittäisivät tarkoituksella murskata alleen pahaa-aavistamattoman jalankulkijan.

Varanasi_Intia_06

Sydän pamppaillen pujahdamme puisesta portista sisään pienelle pihalle. Se tuntuu paratiisilta: kadun metelikin kuuluu enää hiljaisena taustahuminana.

Rakennus, Kashi Labh Mukti Bhavan, on hospice eli kuolemansairaiden saattokoti. Se on jo viidenkymmenen vuoden ajan tarjonnut sairaille paikan, jossa he voivat viettää viimeiset päivänsä. Kuolevien hotelli voi majoittaa kerrallaan kaksitoista asukasta perheineen. Yleensä saattokodissa viivytään korkeintaan viikon verran. Mukana seuraavat omaiset, jotka auttavat sairasta tai vanhusta valmistautumaan kuolemaan.

Saattokodin johtaja, kuusikymppinen Sanjay Hari Shukla, on työskennellyt paikassa jo 40 vuotta. ”Autamme vieraitamme ja heidän omaisiaan löytämään lohdutusta suruunsa”, mies kertoo esitellessään karuja huoneita. ”Syömme ja jutustelemme yhdessä, täällä nauretaan enemmän kuin itketään. Joskus käy niinkin, että vieras alkaakin voida paremmin. Silloin hän palaa kotikyläänsä jatkamaan elämäänsä.”

Varanasi_Intia_05

Me palaamme kadulla kohisevaan väentungokseen. Minne tahansa katseensa kääntää, on näky eksoottinen. Riksan kyydissä istuvan muslimitytön silmät tuikkivat mustan hijab-huivin välistä, valkea lehmä löhöilee silkkikaupan lattialla onnea tuomassa, ja pikkupoika taluttaa hihnassa kilipukkia, joka on koristeltu kuin joulukuusi. Kadunkulmassa pitkäpartaiset sadhut kolistelevat almukulhojaan.

Intia tunnetaan maana, jossa valaistumisen mahdollisuus ja muut henkimaailman asiat ovat osa arkipäivää. Ne ovat myös melkoinen bisnes. Moni ulkomaalainen toivoo löytävänsä Varanasista gurun, hengellisen opettajan.

”Rantarappusilla päivystävistä sadhuista suurin osa on huijareita. He haluavat vain rahanne”, valistaa oppaamme Mishra. ”Tunnistan valesadhun milloin tahansa. Aito pyhimys ei koskaan pyytäisi mitään.”

Ilta – leijat kaupungin yllä

Riksakyyti lähimpään baariin kestää puoli tuntia. Alkoholia ei saa juoda Kultaisen Temppelin lähistöllä – eikä oikeastaan koko Varanasissa – joten kylmää olutta kaipaavan on matkattava hotellialueelle esikaupunkiin asti.

Palatessamme joen rantaan aurinko on kuivannut pyykit. Niiden tilalle on ilmestynyt siisteihin riveihin aseteltuja lantakakkuja. Kuivattu vesipuhvelinlanta on oivallista polttoainetta ruuanlaittoon ja talojen lämmitykseen.

Yläpuolellamme taivas alkaa täyttyä pienistä täplistä. Leijanlennätys on – tietenkin kriketinpeluun jälkeen – paikallisten teinien suosituinta huvia. Torilta saamme parilla rupialla ohuesta muovipussista ja puutikuista kyhätyt leijat. Niitä olisi helpointa lennättää katolta tai muulta korkealta paikalta käsin.

Parhaat lennätyspaikat ovat varattuja, mutta hetken kadulla ihmeteltyämme kaksi teinipoikaa tarjoutuu auttamaan. He kertovat haaveilevansa lääkärin ammatista, ja haluavat parantaa englantiaan juttelemalla ulkomaalaisten kanssa. Seuraamme poikia heidän kotiinsa, silkkikaupan yläkertaan. Sen kattotasanteelta aukeaa näkymä yli koko kaupungin.

15-vuotias Avishkar ja 16-vuotias Asutos viettävät kaiken vapaa-aikansa leijoja lennättäen. Pojat selittävät, että leijan taivaalle nostaminen on vasta alku, jonka kuka tahansa osaa tehdä vaikka silmät kiinni. Leijanlennätyksen viehätys piilee kaksintaisteluissa. Niissä mitataan todellinen taituruus.

Avishkar tutkii torilta ostamiamme leijoja epäilevän näköisenä: ”Pienet paperileijat ovat parempia, sillä ne ovat ketterämpiä kuin painavammat muoviset. Leijataisteluun tarvitaan myös kunnollista kevlarsiimaa. Sillä leikataan vastustajan siima poikki.”

Omat leijamme vasta raahautuvat piinaavan hitaasti taivaalle, kun Avishkarin leija on enää pieni piste horisontissa. Joka kerran kun vieras leija eksyy liian lähelle Avishkaria, saalistaja hänen sisällään herää. Avishkarin leija sukeltaa alas ja salamannopeasti takaisin ylös, pyöräyttäen vastustajan siiman kohtalokkaaseen silmukkaan. Taistelusiima nirhaa vastustajan siiman poikki, ja vieras leija putoaa taivaalta. Pojat hurraavat.

Tunnin kiivaan ilmataistelun saldo on seitsemän taivaalta pudotettua vihollista. ”Eihän tämä ollut mitään!” Avishkar vähättelee polleana. ”Leijojen päivänä 14. tammikuuta vasta riittääkin pudoteltavaa. Silloin aikuisetkin innostuvat lennättämään leijoja, eikä tuhansien leijojen välistä edes näe taivasta!”

Viereisiltä katoilta kaikuu leijansa menettäneiden vastustajien pettynyttä huutelua. Koko naapurusto odottaa terminaattorien lopettavan metsästyksensä. Näytös on ohi, ja palaamme rantaan.

Auringonlaskun aikaan ihmismassa on kokoontunut Dasaswamedh ghatille. Sadhuja tuntuu olevan joka puolella, ja kymmenet hierojat tarraavat ohi kulkevien turistien käsivarsiin rautaisilla näpeillään.

Auringon painuessa horisonttiin papit ja temppelipojat alkavat valmistella pujaa. Rituaalilla kunnioitetaan Shivaa, Äiti Gangaa, aurinkoa, tulta ja koko maailmankaikkeutta. Rummut ja gongit kumahtelevat sydämenlyöntien tahtiin, kun papit nostavat päidensä päälle liekehtiviä maljoja.

Pimeys sulattaa joen ja taivaan yhteen. Tähdet syttyvät yllemme, ja jalkojen juuressa sadat banaaninlehtikuppeihin asetellut kynttilät kelluvat joen pinnalla. Ne ovat rukouksia mahtavalle Gangalle. Pikkutyttö haluaa auttaa meitä parantamaan karmaamme, joten ostamme häneltä ylihintaiset tuikut. Laskemme ne virran vietäviksi.

Varanasi_Intia_08

Bengalinlahtea kohti ajelehtivaa kynttilämerta katsellessa sen ymmärtää: vasta kun pakokaasu, pöly ja savu ovat tukkineet nenän Varanasin löyhkältä, silmät avautuvat paikan ainutlaatuisuudelle. Pyhän kaupungin kauneutta ei ole ilman likaa, aivan kuin elämääkään ei olisi ilman kuolemaa.

Lue lisää:

Matkavinkkejä Varanasiin

Sadhut – huijareita vai pyhimyksiä?

Intia-opas