Tiikerisafarilla Ranthamboren kansallispuistossa

Ranthamboren kansallispuisto on yksi Intian parhaista paikoista nähdä tiikeri. Mutta onko harvinaisen kissapedon bongaaminen helpommin sanottu kuin tehty?

Teksti Yaroslava Troynich
Kuvat Ville Palonen

 

”Minulla on aina tuuria matkassa! Viimeisten kymmenen safarin aikana olen nähnyt tiikerin kahdeksan kertaa”, kehaisee jeepin etupenkillä istuva Ajad Nina. ”Tänä aamuna katselin kymmenen minuutin ajan, kun tiikeri tepasteli keskellä tietä. Se oli Kuutosvyöhykkeellä, jonne menemme nytkin.”

Tiikerisafari Ranthamboren kansallispuistoon alkaa lupaavasti. Meitä kyyditsevä Ajad, 29-vuotias puistonvartijan poika, on työskennellyt luonto-oppaana jo kymmenen vuotta. Hän hallitsee hommansa.

Ranthambore on kätevästi Taj Mahalin ja Jaipurin kaupungin välimaastossa.

Ranthambore (kirjoitetaan myös Ranthambhore) sijaitsee Rajasthanin osavaltiossa, 350 kilometriä Delhistä etelään. Paikka on yksi Intian suosituimmista kansallispuistoista, sillä se on kätevästi kahden kuuluisan turistikohteen – Taj Mahalista tunnetun Agran ja vaaleanpunaisen Jaipurin kaupungin – välimaastossa.

Ranthambore_tiikeri_13

Vaikka lähellä kuhisee Lahden kokoinen Sawai Madhopurin kaupunki ja puistossa käy joka päivä satoja vierailijoita, Ranthamborea pidetään yhtenä Intian parhaista paikoista nähdä tiikeri.

Tiikerin etsiminen käy työstä

Tuoreimman vuonna 2014 tehdyn laskennan mukaan puistossa elää 62 tiikeriä. Maastoauton pomppiessa kuopasta toiseen Ajad kertoo, että turistit pääsevät pari-kolme tuntia kestävillä safariajeluilla vain murto-osaan yhdeksän Nuuksion kokoisesta alueesta. Turistialue on jaettu yhdeksään vyöhykkeeseen, joilla asuu yhteensä kymmenkunta tiikeriä.

Safarilla etsitään oikeastaan vain yhtä tiettyä eläintä kerrallaan. Tiikerin näkeminen on lopulta puhdasta onnenkauppaa.

Se on huolestuttava uutinen. Safarilla siis etsitään oikeastaan vain yhtä tiettyä eläintä kerrallaan. Iso kissa voi olla missä tahansa: juomapaikalla saalista vaanimassa, tiellä kävelemässä, tai tiheässä pusikossa nukkumassa. Vaikka oppaat tähyilevät jälkiä ja kuuntelevat viidakon ääniä parhaansa mukaan, tiikerin näkeminen on lopulta puhdasta onnenkauppaa. Joka päivä osa puiston neljästäkymmenestä ajoneuvosta osuu tiikerin kohdalle, mutta oppaan arvion mukaan kaksi kolmannesta safarivieraista ei raitapaitaa näe.

Avonainen jeeppimme kiipeää kukkulalle, jonka rinteitä peittää keltaiseksi kuivunut heinikko. Sinne viirullinen tiikeri voisi maastoutua kuin kameleontti. Kiikaroin auringonpolttamaa maisemaa, kunnes silmäni alkavat vuotaa.

Ranthambore_tiikeri_11

Kukkula on tyhjää täynnä, joten laskeudumme metsän peittämään laaksoon. Siellä villieläimiä piisaa. Pitkähäntäiset languuriapinat roikkuvat tien ylle kaartuvien puiden oksilla. Tienposkessa käyskentelee riemunkirjavia riikinkukkoja, uljassarvisia sambarhirviä ja sirompia aksishirviä. Ajad osoittaa bambia muistuttavaa hirvenvasaa ja murjaisee sen olevan ”tiikerin suklaata”.

Opas pitää koko ajan silmänsä – ja korvansa – auki. Tasaisin väliajoin pysähdymme kuuntelemaan viidakon ääniä. Jos tiikeri on liikkeellä, lähistön hirvet ja languriapinat huolehtivat varoitusäänillään siitä, että koko metsä tietää sen. Saaliseläimet eivät suo hetkenkään rauhaa viidakon hirmuvaltiaalle.

Harmaaturkkinen languriapina tuijottaa herkeämättä kukkulan rinteeseen ja päästelee kurkustaan teräviä korahduksia. Varoitushuuto!

Kaksi tuntia kuoppaisia teitä risteiltyämme kärsivällisyys palkitaan. Edessämme, jykevän banyanpuun oksalla, harmaaturkkinen languriapina tuijottaa herkeämättä kukkulan rinteeseen ja päästelee kurkustaan teräviä korahduksia. Varoitushuuto! Lauma aksishirviä ei edes vilkaise meitä. Ne tapittavat korvat höröllään samaan suuntaan kuin apina.

Uskallan tuskin hengittää kiikaroidessani pusikkoista aluskasvillisuutta. Minuutti kuluu, sitten toinen – mutta tiikeristä ei näy vilaustakaan. Lopulta hirvet jatkavat ateriaansa, ja apinakin lopettaa metelöinnin. Lasken kiikarit pettyneenä.

Paras tapa auttaa tiikereitä

Aikoinaan Ranthambore oli maharadžojen yksityinen metsästysalue, jossa riitti tiikereitä. Niiden metsästäminen kiellettiin Intiassa vasta vuonna 1970, kun maanlaajuinen laskenta osoitti että kansalliseläimiä oli jäljellä alle kaksi tuhatta yksilöä. Vuonna 1973 Intia aloitti Project Tiger -suojeluohjelman. Ranthambore oli yksi ensimmäisistä puistoista, jotka julistettiin tiikerinsuojelualueiksi. Nykyään suojelualueita on nelisenkymmentä, ja niillä elää WWF:n mukaan 1700 bengalintiikeriä – hiukan yli puolet koko maailman tiikerikannasta.

Vuosikymmen sitten Ranthamboressa elettiin katastrofin partaalla. ”Vuodet 2003-2005 olivat vaikeita. Salametsästäjät teurastivat 22 tiikeriä. Luultavasti ne päätyivät Kiinaan perinteisten lääkkeiden raaka-aineeksi”, huokaa Goverdhan Singh Rathore.

Ranthambore_tiikeri_07

Istumme 49-vuotiaan tiikeriekspertin takkahuoneessa. Vieressä räiskyy palvelijan sytyttämä tuli, ja seinällä roikkuvassa valokuvassa hymyilee harmaaviiksinen herrasmies. Hän on Goverdhanin jo edesmennyt isä, Fateh Singh Rathore, jota pidetään koko Ranthambhoren suojelualueen perustajana.

”Nykyään salametsästys ei ole suuri ongelma”, isäntämme aloittaa. ”Vuoden 2005 jälkeen poliisi on saanut kiinni 90 salametsästäjää. Vuosien 2010-2012 aikana tapettiin vain yksi tiikeri, ja sekin oli kyläläisten kosto karjaa saalistaneelle pedolle.”

Vuoden 2005 jälkeen tiikerien määrä on kaksinkertaistunut. Kantaa pidetään niin elinvoimaisena, että viime vuosina muutamia yksilöitä on siirretty Sariskan kansallispuistoon. Sen omat tiikerit salametsästettiin 2000-luvun alkupuolella.

Myös turistien määrä on kasvanut valtavasti. Heinäkuussa 2012 putosi pommi: tiikeriturismi kiellettiin kaikissa Intian kansallispuistoissa.

”Kaikkihan ovat nähneet kuvia, joissa monta autoa on tiellä seisovan tiikerin ympärillä. Tiikeriturismin vastustajat esittelivät sellaisia kuvia todistaakseen, että turistit muka häiritsevät tiikereitä,” Rathore hermostuu. ”Mutta kuvathan ovat arkipäiväisiä! Itse asiassa niistä näkee, ettei tiikeri piittaa autoissaan istuvista ihmisistä tippaakaan.”

Tiikeri ei piittaa autoissaan istuvista ihmisistä tippaakaan.

Lokakuussa 2012 Intian korkein oikeus kumosi tiikerisafarikiellon. Rathoren mielestä päätös oli elintärkeä, sillä ilman turismia ei olisi tiikereitäkään. Sadat ylimääräiset silmäparit ovat ilmaista riistanvalvontaa.

Rathore jatkaa isänsä jalanjäljissä isojen kissojen suojelemista.

”Paras tapa auttaa tiikereitä on auttaa kansallispuiston reunoilla asuvia kyläläisiä. Heidän on pakko oppia elämään riippumattomina metsästä.” Rathoren perustama Prakratik-järjestö opettaa vaihtoehtoisten polttoaineiden käyttämistä metsästä kerättävän puun sijaan, ja järjestää terveydenhuoltopalveluita ja koulua lapsille.

”Jalostamme myös lehmiä. Kun yksilö tuottaa enemmän maitoa, saman tienestin saa pienemmästä karjalaumasta. Silloin laidunmaa riittää kaikille, eikä karjaa mennä paimentamaan kansallispuiston alueelle.”

Ranthambore_tiikeri_09

Rathore selittää, että ainoastaan pieni osa Sawai Madhopurin asukkaista saa elantonsa tiikeriturismista. Köyhissä pikkukylissä tiikerit ovat pelättyjä ja vihattuja naapureita. Asenne on sama kuin Suomen susialueilla – sillä erotuksella, että tiikerien ihmisiin kohdistama uhka on todellinen.

Terve tiikeri karttaa ihmistä, mutta kun se ei pysty enää saalistamaan peuroja ja antilooppeja – joko vanhuuttaan tai loukkaannuttuaan – se saattaa kiinnostua helposta saaliista. Ranthambhoren tuorein kuolemaan johtanut hyökkäys tapahtui viime lokakuussa, kun tiikeri raateli kansallispuiston työntekijän hengiltä keskellä kirkasta päivää.

Sade pilaa safarin

Yöllä herään ukkosen jyrinään. Helmikuussa pitäisi olla poutaa, mutta rankkasade rummuttaa hotellihuoneen kattoa. Aamulla tilanteen vakavuus valkenee. Märässä metsässä eläimet – varsinkaan tiikerit – eivät liiku yhtä aktiivisesti kuin muulloin.

Sade on huuhdellut pensaita peittävän pölyn mennessään ja ilma on raikas, mutta minä olen pahalla tuulella. Aamusafarin opas aivan eri maata kuin edellisen päivän Ajad Nina. Mies puhuu surkeaa englantia, ja villieläinten elintavoista kertomisen sijaan vain vitsailee saksalaisen pariskunnan kanssa, arvatenkin juomarahojen toivossa. Ammattitaidottomalla ukolla ei ole edes kiikareita!

Opas puhuu surkeaa englantia ja keskittyy vitsailemaan saksalaisen pariskunnan kanssa. Ammattitaidottomalla ukolla ei ole edes kiikareita!

Ranthambore_tiikeri_06

Autojen letka kulkee peräkanaa kuin juna. Kun ensimmäinen pysähtyy kuvaamaan riikinkukkoa – peruskauraa, niitähän on joka puolella kymmenittäin – koko karavaani pysähtyy. Oppaat ovat selvästi päättäneet ottaa varman päälle: joko kaikki näkevät tiikerin, tai sitten ei kukaan. Jos omat matkustajat eivät näkisi tiikeriä mutta muut näkisivät, juomarahat voisi unohtaa.

Kun näen viltteihin kietoutuneen pariskunnan naureskelevan toisen jeepin kyydissä, kalamiehen kateus alkaa kalvaa minua. Nuo ovat varmasti nähneet tiikerin jo eilen, ei niitä muuten tuolla tavalla naurattaisi!

Kuin naulana arkkuun sade alkaa uudestaan. Paluumatkalla hotelliin ehdimme kastua läpimäriksi.

On parempiakin paikkoja bongata tiikeri

Kuivia vaatteita vaihtaessamme valokuvaaja muistelee, että vuotta aiemmin hänellä kävi parempi tuuri. Silloin Jim Corbettin kansallispuisto Pohjois-Intiassa osoittautui maineensa veroiseksi. Safarit olivat hyvin järjestettyjä, oppaat raudanlujia ammattilaisia, ja onneakin osui matkaan sopiva määrä.

Viimeinen iltapäiväsafari suositulla Bijranin vyöhykkeellä oli melkein ohi. Muut jeepit olivat jo paluumatkalla kohti puiston porttia, valokuvaaja unohtunut tapansa mukaan sommittelemaan viimeisiä ruutuja soitimella tanssivista riikinkukoista.

Aivan hiekkatien penkalla seisoi sambarhirvi, joka tuijotti viidakkoon korvat pystyssä. Se ei hievahtanutkaan, vaikka kuvaajan auto pysähtyi lähes kosketusetäisyydelle. Kauempaa viidakosta kuului muntjakki-peuran varoitushaukku. Sitten, äänettömästi kuin aave, puiden välistä astui esiin naarastiikeri.

Ranthambore_tiikeri_12

Se liikkui arvokkaasti ja ilman kiirettä, kuten vain metsän kuningatar osaa. Kun peto astui tielle, kuljettaja käynnisti jeepin ja siirtyi varovasti lähemmäs, vain parinkymmenen metrin päähän. Tiikeri mulkaisi taakseen – kuin muistuttaakseen uteliaita ihmisiä pitämään riittävän turvavälin – ja jatkoi sitten tyynesti matkaansa. Se laskeutui kuivuneeseen joenuomaan, ja pysähtyi siellä kuuntelemaan valtakuntansa ääniä.

Vasta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua se katosi korkeaan heinikkoon.

Viimeinen yritys

Tiikerin kohtaaminen on elämys, jota ei unohda koskaan. Eikä sitä, jos raitaturkkia ei näekään, mietin happamasti kiivetessäni jeepin takapenkille.

Viimeinen safarimme suuntautuu vyöhykkeelle numero 8, aivan kansallispuiston laidalle. Opas kertoo, että aamulla koko puiston ainoa tiikeribongaus tapahtui juuri siellä. Sateisen yön jälkeen vain yksi autokunta neljästäkymmenestä onnistui näkemään tiikerin.

Sateisen yön jälkeen vain yksi autokunta neljästäkymmenestä onnistui näkemään tiikerin.

Matkalla puiston portille ohitamme savesta kyhättyjä taloja, joiden pihalla kuivuu vesipuhvelin lannasta taputeltuja suuria kakkuja. Ne ovat ilmaista polttoainetta. Tien vieressä laiduntaa vuohilauma, ja paimenpoika ilmestyy pusikosta suuri risukeko harteillaan. Pikkukylien välissä näemme ketun kokoisen shakaalin ja komean nilgauantiloopin.

Ranthambore_tiikeri_10

Mutkainen kärrytie kiipeää kalliojyrkänteiden reunustamalle kukkulalle. Maisema on jylhempi kuin puiston toisella puolella metsän peittämillä vyöhykkeillä. Tummanpuhuvat pilvet alkavat kasautua taivaalle, mutta vielä ei sada. Ehdimme pysähtyä hetkeksi toisen jeepin juttusille.

Se on virhe. Autossa istuu kaksi skottinaista, joille tämä safariajelu on vasta kolmas. Naiset kertovat iloisesti hymyillen, kuinka reissu on mennyt nappiin: ensimmäisellä safarilla he näkivät tiikerin, ja toisella sekä leopardin että huulikarhun.

Ranthambore_tiikeri_14

Olen niin kateellinen, etten saa sanaa suustani. Jatkamme matkaa hiljaisuuden vallitessa.

Karvasta pettymystä nieleskellessäni valokuvaaja vitsailee, että olisi väärin sanoa ettei tiikeristä ole näkynyt jälkeäkään. Heti ensimmäisellä safarillahan saimme ihailla puhtaaksi kaluttua hirven luurankoa ja kikkaretta karvaisia jätöksiä.

Olisi väärin sanoa, ettei tiikeristä ole näkynyt jälkeäkään. Ensimmäisellä safarilla saimme ihailla kikkaretta karvaisia jätöksiä.

Auringon alkaessa laskea pysähdymme kilometrin levyisen rotkolaakson reunalle. Ylhäältä näkee omin silmin, mikä suojelualue todella on: vihreä keidas, jonne tiikerit on piiritetty ikuisiksi ajoiksi. Pedoilla ei ole sijaa ihmisten maailmassa.

On aika lähteä kotiin. Lasken kiikarit varmana siitä, että alhaalla leviävän viidakon suojista tiikeri tarkkailee minua.

Kiertomatkat Intiaan

Suomalainen Mandala Travel -matkatoimisto järjestää Intiaan kiertomatkoja, joilla nähdään maailmankuulu Taj Mahal, Ranthambhoren kansallispuiston tiikerit ja kuninkaiden kaupunki Jaipur.

Lue lisää:

Matkavinkit Ranthamboreen

Tiikerisafari Jim Corbettin kansallispuistossa

Onko tiikeriturismista hyötyä vai haittaa?