Teksti Antti Helin
Kuva Anton Diaz, Flickr CC
Filippiiniläisyys on ihmismuotoista rosollia. Annetaan Manilan kuuluisimman kaupunkioppaan selittää. Caldros Celdran pomppii ja tanssahtelee pitkin San Augustinin luostarin käytäviä tavalla, joka historianluentoa enemmän muistuttaa standup-komiikkaa.
”350 vuotta katolista luostarilaitosta ja 50 vuotta Hollywoodia. Siitä on meidän identiteettimme tehty!” Celdran julistaa.
Kun Lapulapu Magalhaesin surmasi
San Augustinin 400 vuotta vanha luostari on hyvä paikka kerrata Filippiinien historiaa. Se menee lyhyesti seuraavasti:
Vuonna 1521 maailmanympäripurjehduksella ollut Fernão de Magalhães karahti laivoineen tuntemattoman saariryhmän rantaan. Ennen Magalhãesin saapumista filippiiniläiset heimot olivat saaneet elää enemmän ja vähemmän omassa rauhassaan, kukin tavallaan. Luzonin saarella asui esimerkiksi Cordillera-vuoristossa pääkallonmetsästyksestä tunnettuja, pelättyjä ifugao-heimolaisia.
Nyt tuo rauha oli uhattuna. Ei siis ihme, etteivät kaikki heimopäälliköt olleet Magalhãesin saapumisesta innostuneita.
Paikallinen heimopäällikkö Lapu Lapu iski keihäänsä kuolettavasti Magalhãesin niskaan.
Se ei auttanut. Espanjalaiset eivät antaneet periksi, vaan valloittivat lopulta saariston, jonka he nimesivät Filippiineiksi kuninkaansa Filip II:n mukaan.
”Ironista kyllä, me saimme sellaisen nimen, joka ei ole koskaan taipunut omassa suussamme. Me emme osaa lausua F-kirjainta”, Celdran sanoo. ”Joten me kutsumme itseämme pilipinoiksi.”
Espanjan kuninkaat kadottivat nopeasti kiinnostuksensa kaukaiseen ja köyhään siirtomaahansa, ja sen todellisiksi valtiaiksi nousivat katoliset papit, jotka takoivat kristinuskoa pakanoiden päähän. Oppitunti kesti 300 vuoden ajan, aina siihen asti, kun Espanja menetti saaret Yhdysvalloille vuonna 1898.
Amerikkalaiset tulevat
”Good bye Cervantes, hello Gary Grant”, Celdran hihkuu. ”Yhtäkkiä kieli vaihtui espanjasta englanniksi ja aapisessa puhuttiin omenoista ja lumesta, joista pilipinot eivät olleet koskaan kuulleetkaan.”
Yhdysvaltain siirtomaavallan ajasta jäi jäljelle englanninkieli, jota suurin osa pilipinoista puhuu sujuvasti, vaikkakin hauskalla, laulavalla aksentilla.
Sen sijaan rakennuksia amerikkalaisajasta ei pahemmin jäänyt jäljelle. Toisessa maailmansodassa japanilaiset miehittivät Filippiinit, kunnes amerikkalaiset ajoivat japanilaiset pois sodan loppuvaiheessa kenraali McArthurin johdolla.
McArthurin taktiikka japanilaisten häätämiseen oli yksinkertainen ja tuhoisa: amerikkalaisjoukkojen tappioiden minimoimiseksi hän pommitti käytännössä koko saarivaltion maan tasalle. Yli miljoona filippiiniläistä kuoli sivuseurauksena ja suurin osa vanhaa espanjalaista rakennusperintöä tuhoutui.
Lopulta Filippiinit itsenäistyi vuonna 1946.
Amerikka vaihtuu Imelda Marcosin kenkiin
Parhaiten nykypäivän Filippiinit tunnetaan maailmalla Imelda Marcosin kengistä.
Amerikka antoi Filippiineille itsenäisyyden, mutta auttoi kylmän sodan melskeissä diktaattoriksi Ferdinand Marcosin, joka hallitsi 20 vuotta. Kun Marcos syrjäytettiin viimein vuonna 1986, löydettiin hänen vaimonsa vaatekaapista 3000 paria kenkiä.
Ferdinand Marcos ei kuitenkaan lopullisesti jättänyt Filippiinejä. Kuoltuaan maanpaossa Havaijilla, hän palasi Filippiineille vanhalle kotiseudulleen Ilocos Norteen, jossa Marcos makailee omassa mausoleumissaan.
Ja Imelda Marcos jatkaa huikentelevaista elämäntyyliään Manilan seurapiireissä rahoillaan, jotka pariskunta puhalsi Filippiinien valtiolta pitkällä valtakaudellaan.
Pilipinojen identiteettikriisi
Filippiinit eroaa sangen paljon muusta Aasiasta. Ennen espanjalaisten tuloa lähimmät naapurit eivät olleet heistä sen vertaa kiinnostuneita, että olisivat tuoneet saarille buddhalaisuutta, hindulaisuutta tai muita Aasian uskontoja. Vain saariston eteläisimpään osaan levisi islamilaisuus viereisestä malaijien saaristosta (Indonesiasta).
”Meillä ei ole säilynyt muinaisia temppeleitä. Kaikki, mitä täällä oli ennen espanjalaisten tuloa, oli tehty nopeasti lahoavasta bambusta ja lehvistä.”
Espanjalaiset hallitsivat Filippiinejä Meksikon siirtomaansa kautta, ja Filippiinit tuntuvatkin Aasian ja Latinalaisen Amerikan sekoitukselta. Historian oikut ovat johtaneet identiteettikriisiin – filippiiniläiset eivät oikein itsekään tiedä, keitä he ovat.
He ovat hartaita katolisia, kiitos espanjalaisten valloittajien, ja samaan aikaan heidän suurin kansallissankarinsa on heimopäällikkö Lapulapu, joka surmasi kristinuskon mukanaan tuoneen Magalhaesin.
Sukunimet ovat espanjalaisia, mutta Amerikkaa ihaillaan. Kaikkia länsimaalaisen näköisiä tervehditäänkö iloisesti: ”Hey Joe! How are you Americano?”
Espanjalaiset toivat helvetin, amerikkalaiset jääkaapin
Filippiiniläiset ovat sekoitus malaijikulttuuria, espanjalaisuutta ja amerikkalaisuutta – Aasian kainalossa.
”Sen huomaa, kun kuuntelee meidän virallista kieltämme tagalogia”, Celdran sanoo. Tagalog on puhuttua rosollia, sekoitus saariston omista, malaijin sukuisista alkuperäiskielistä sekä espanjasta ja englannista.
”Paikallisesta kielestä tulevat kasvien ja eläinten nimet sekä sellaiset sanat kuten rakkaus ja taivas. Espanjaa ovat asiat, jotka kirkonmiehet toivat mukanaan, kuten aura, kirja – ja helvetti. Kaikki modernit sanat tulevat englannista tai amerikkalaisten brändien nimistä”, Celdran kertoo.
”Kun filippiiniläinen haluaa, että hänestä otetaan kuva, hän pyytää: Kodak me, please.”
Carlos Celdranin kaupunkikierrokset Manilassa ovat erinomainen tapa alkaa Filippiineihin tutustuminen. Historiakierroksen lisäksi Celdran järjestää kävelyretkiä Chinatowniin ja Imelda Marcosin jalanjäljissä.
Lue lisää:
