Carl Gustaf Emil Mannerheim ei ollut mikään tavallinen valtiomies. Mannerheim ratsasti läpi Aasian, joi teetä hopeatarjottimelta ja nukkui mieluiten kenttäsängyssä. Suomessa on yllättävän monta paikkaa, joissa voi seurata hänen jälkiään – lapsuudenkodin saleista marsalkan salonkivaunuun.
Louhisaaren kartano, Askainen
Mannerheimin tarina alkaa Louhisaaren kartanosta Varsinais-Suomesta. Vuonna 1655 valmistunut barokkikartano oli vuoroin Flemingien ja Mannerheimien hallussa. Marsalkka syntyi siellä 1867 kolmannessa kerroksessa, ja lapsuus kului enemmän tai vähemmän remuten – navetan ylisiltä putoaminenkin kuului repertuaariin.
Perheen elämä romahti, kun isä pelasi perinnöt ja pakeni rakastajatterensa kanssa Pariisiin. Äiti kuoli häpeään. Gustaf Emil oli vain 13-vuotias. Perheen varallisuus, koti ja maine olivat menneet ja Carl Gustaf Emil jäi tätinsä ja isovanhempiensa huostaan.
Mannerheimistä tuli lopulta Venäjän tsaarin henkivartiokaartin upseeri, tutkimusmatkailija, sisällissodan ylipäällikkö ja talvisodan ylin komentaja. Hänen kuolemansa jälkeen kerättiin niin paljon varoja ratsastajapatsasta varten, että Louhisaaren kartano saatiin samalla ostettua museoksi.
RUK:n päärakennus, Hamina
Haminan keskustassa kohoaa komea Puolustusvoimien reserviupseerikoulu eli RUK. Venäjän vallan aikaan siinä toimi Haminan kadettikoulu, Venäjän keisarikunnan sotilasakatemia, jossa koulutettiin upseereita Suomen suuriruhtinaskunnan tarpeisiin. Koulun tunnetuin oppilas on ollut Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Mannerheim lähetettiin kadettikouluun 15-vuotiaana, vain reilu vuosi hänen äitinsä kuoleman jälkeen. Se oli ankara, suljettu internaatti, jossa kurinalaisuus oli raudanlujaa. Mannerheim oli siellä altavastaajana: köyhtynyt aatelispoika, joka ei sopeutunut kuriin eikä tovereiden hierarkiaan.
Mannerheim oli sisukas ja omanarvontuntoinen, mutta ei erityisen hyvä sopeutumaan. Hän kapinoi sääntöjä vastaan ja sai kolmen ensimmäisen vuoden aikana 25 rangaistusta kurinpitohäiriöistä. Hän itse ilmaisi tyytymättömyytensä kouluelämään kirjoittamalla veljelleen, että olisi mieluummin ”kadunlakaisijana missä h-vetin loukossa hyvänsä kuin kadettina Haminassa”.
Viimeinen pisara oli, kun 18-vuotias Mannerheim karkasi puntikselle vuoden 1886 pääsiäisyönä, meni kapakkaan ja vietti yön seurassa, jota koulun kasvatuskomitea kuvaili ”vähemmän hyvämaineiseksi”. Pöytäkirjoissa tapahtumaa kuvattiin termeillä ”moraalinen hairahdus” ja ”alentava irstailu”, joita on tulkittu kiertoilmauksiksi mahdollisille homoseksuaalisille suhteille. Vaikka Mannerheimia ei koskaan virallisesti syytetty homoseksuaalisuudesta, tuon ajan yhteiskunnassa tällaiset epäilyt saattoivat johtaa vakaviin seuraamuksiin.
Mannerheim erotettiin koulusta. Mutta vaikka Hamina sulki ovensa, maailma avautui. Mannerheim haki – ja pääsi – Pietariin tsaarin Chevalierkaartin upseerikouluun, jossa hänen uransa lähti lopulta nousuun.
Mannerheimin patsas, Tampere
Tampere ei ole ensisijainen paikka, jossa odottaisi törmäävänsä Mannerheim-patsaaseen. Kaupunki oli sisällissodan aikaan punaisen vallan keskus, ja siellä käytiin sodan verisimpiä taisteluja. Mutta juuri siksi patsas löytyykin sieltä – tosin ei keskustasta, vaan metsän reunasta Leinolan mäeltä, samalta paikalta, josta Mannerheim johti valkoisten hyökkäystä vuonna 1918.
Marsalkka seisoo turkishatussa, piippu kädessään, mutrusuinen ilme kasvoillaan. Patsas perustuu Eero Järnefeltin maalaukseen samalta vuodelta.
Neljän tuulen tupa, Hanko
Hangon historiallisin kahvila on Neljän tuulen tupa, ja sen entisiin omistajiin kuului itse marsalkka Mannerheim. Ennen kahvilanpitäjäksi ryhtymistään hän oli ehtinyt jo vaikka mitä: palvellut keisari Nikolai II:n henkivartiokaartissa, ratsastanut halki Aasian vakoiluretkellä, komentanut valkoiset voittoon sisällissodassa ja toiminut itsenäistyneen Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana.
Nyt, 1920-luvun lopulla, hän oli viisikymppinen ja ilman virkaa. Hän varmaan itsekin mietti, oliko hänen mainetekonsa jo tehty. Toimeton Mannerheim vietti kesiään Hangon huvilallaan. Sen vieressä melusi Cafe Africa, jonka asiakkaat nautiskelivat pirtua kieltolain hengessä. Mannerheim kyllästyi örvellykseen ja osti kahvilan. Hän vaihtoi sen nimen, hankki Ranskasta teeastiaston ja ryhtyi kahviloitsijaksi kuudeksi vuodeksi, kunnes hän sai jälleen valtiollisen tehtävän Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana. Huoleton 1920-luku oli vaihtunut uuteen, synkkiä tapahtumia enteilevään vuosikymmeneen.
Neljän tuulen tupa sijaitsee omalla niemenkärjellään kolmen kilometrin päässä Hangon keskustasta. Sisätilat on restauroitu marsalkan ajan tyyliin – jopa katon valaisimet ovat alkuperäiset.
Mannerheim-museo, Helsinki
Kaivopuiston arvoalueella sijaitsee koti, joka ei koskaan kadottanut omistajansa henkeä. Mannerheim asui kivihuvilassaan vuodet 1924–1951. Nykyisin rakennus toimii Mannerheim-museona, ja sen huoneet on säilytetty sellaisina kuin marsalkka ne jätti.
Seinillä roikkuu metsästystrofeita, ja Gallen-Kallelan Afrikan-safarilla maalaama taulu muistuttaa Mannerheimin ampumasta leopardista. Makuuhuoneessa lepäävät aamutohvelit ja kenttäsänky – yksinkertainen, matala, sellainen missä sotamarsalkka mieluiten nukkui.
Sodan ja rauhan keskus Muisti, Mikkeli
On joulukuu 1939 ja ympärillä räjähtelevät kranaatit. Neuvostojoukot vyöryvät kohti Summassa. Kun virtuaalilasit ottaa pois päästä, maailma ympärillä on jälleen rauhallinen. Mikkelin vetonaula on Sodan ja rauhan keskus Muisti, joka kertoo huomattavasti enemmän sodasta kuin rauhasta. Sen nimi voisikin aivan yhtä hyvin olla myös Talvisodan museo – millä se varmasti houkuttelisi entistä enemmän ulkomaisia vieraita.
Museo sijaitsee vanhassa koulussa, jossa toimi sodan aikaan Suomen armeijan päämaja. Yksi huoneista on säilytetty Mannerheimin työhuoneena. Pöydällä lepäävät hänen pyöreäsankaiset silmälasinsa, nojatuoli on henkilääkärin määräämä. Marsalkka oli sodan vuosina usein sairas: kihti, reuma ja hammasjuuri muistuttivat iästä ja inhimillisyydestä.
Mikkelin rautatieaseman yhteydessä on nähtävillä myös Mannerheimin henkilökohtainen makuuvaunu – tosin vain yhtenä päivänä vuodessa, hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta.
Marskin salonkivaunu, Sastamala
Mannerheimin esikuntajunan ravintolavaunu on puolestaan esillä Sastamalan Kiskokabinetissa. Vaunu on historiallisesti erityisen mielenkiintoinen, sillä juuri tässä vaunussa Hitler kävi tapaamassa Mannerheimia tämän 75-vuotispäivänä. Suomi sai Saksalta tukeaan taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.
Keskustelu nauhoitettiin salaa ja se on ainoa tallenne, jossa Hitler puhuu rennossa tilanteessa. Hän ylistää suomalaisia ja paljastaa olevansa ”luonnonystävä ja taiteilijasielu”.
Mannerheimin ratsastajapatsas, Helsinki
Ratsastajapatsaat ovat suurmiesmonumenttien kuningaslaji. Suomessa ei pitkään aikaan ollut ensimmäistäkään – meillä kun ei ollut omaa sankarikuningasta. Toisen maailmansodan jälkeen kuitenkin päätettiin, että Helsinkiin oli saatava Mannerheimin ratsastajapatsas.
Tehtävän sai kuvanveistäjä Aimo Tukiainen. Hän työskenteli viisi vuotta yötä päivää, paineet niskassaan. Patsaan haluttiin olevan samaan aikaan realistinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen – vaatimukset olivat käytännössä mahdottomat. Kun teos viimein paljastettiin kesäkuussa 1960, yli 50 000 ihmistä kokoontui paikan päälle. Tunnelma oli harras. Kukaan ei tosin maininnut juhlapuheissa itse kuvanveistäjää.
1990-luvulla patsas nousi uudelleen otsikoihin, kun sen viereen alettiin rakentaa nykytaiteen museo Kiasmaa. Väki älähti, että nykytaide häpäisee marsalkan. Aimo Tukiainen raahasi tapauksen oikeuteen asti. Jälkikäteen ajateltuna kohu oli turha: nykyään Mannerheim ratsastaa tyylikkäästi museon edustalla, ei enää joutomaalla.
Hietaniemen hautausmaa, Helsinki
Mannerheimin viimeinen sija on Hietaniemen hautausmaa, jolla lepää moni muukin suomalainen merkkihenkilö Alvar Aallosta Mika Waltariin. Mannerheim haudattiin vuonna 1951 valtiollisin juhlamenoin.
Yksinkertaisen ja arvokkaan hautamuistomerkin on suunnittellut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, jonka kädenjälkeä on esimerkiksi Paavo Nurmen patsas. Punaisen graniittipaaden päällä on pronssinen reliefi, jossa on kuvattuna Suomen vaakuna ja Mannerheimin marsalkansauva.
Hautamuistomerkin kivi yhdistää kauniisti Mannerheimin kaksi kotimaata: Suomen ja Venäjän. Samanlaisesta Vironlahden punaisesta graniitista on louhittu monta tsaarinajan muistomerkkiä Pietarissa kuten Palatsiaukiolla kohoava Aleksanteri I:n muistomerkki. 25,5 metriä korkea pylväs on maailman korkein yksittäinen kivimonoliitti.
