Balin naapurissa sijaitsevaa Lombokin saarta hallitsee Indonesian toiseksi korkein tulivuori, 3726 metriä korkea Gunung Rinjani. Huipulle nousemiseen ei tarvita vuorikiipeilytaitoja, mutta ei kolmipäiväinen vaellus silti mikään sunnuntaikävely ole.
”Contact, contact”, vuorenharjanteella seisova mies hokee radiopuhelimeen. Turhaan, päämajasta ei kuulu vastausta.
Tilanne on huolestuttava. Pitäisi pystyttää leiri vuorenharjanteelle, lähes kolmen kilometrin korkeuteen, mutta teltasta puuttuu katto. Opas on unohtanut vedenpitävän päällyskankaan tulivuoren juurelle.
Aurinko laskee ja tuuli yltyy kylmäksi viimaksi. Tähyilen tummenevalta iltataivaalta merkkejä lähestyvästä sateesta.
Gunung Rinjani on aktiivinen tulivuori
Indonesiassa Lombokin saarella sijaitsevaa Gunung Rinjanin kansallispuistoa kehutaan yhdeksi Kaakkois-Aasian parhaista patikointikohteista. Väite on helppo niellä, kun katselee maisemia kilometrejä leveän kraaterin reunalla.
Horisontissa siintää meri, aurinko heijastuu lähes kilometri alempana välkehtivän kraaterijärven pinnasta. Sen rannalla jököttää kukkula, joka on kuin tulivuoren pienoismalli. Gunung Barujari, lempinimeltään Baby Volcano, purkautui viimeksi vuonna 2010. Kraaterin yläpuolella Rinjani-vuoren korkein huippu kurottaa kohti taivasta.
Maisemien ihailu saa kuitenkin jäädä seuraavaan päivään. Radiopuhelinmies, 32-vuotias kantajani Ajim, on saanut illallisen valmiiksi.
Lombokin teräsmiehet
Harva länsimaalainen kiipeää lähes neljän kilometrin korkuiselle Rinjanille yksin. Suurin osa vaeltajista palkkaa oppaan lisäksi kantajan, jonka tehtäviin kuuluu varusteiden raahaaminen, leirin pystyttäminen ja ruoanlaitto. Näin turistit voivat keskittyä rehkimisen sijaan maisemien ihailuun ja valokuvien räpsimiseen.
Kantajat ovat teräsmiehen ja keppikerjäläisen risteytyksiä. Työvaatteiden virkaa toimittavat farkkushortsit ja varvassandaalit, mutta silti miehet tarpovat väsymättä jyrkillä ja kivikkoisilla poluilla. Hartiolla keikkuu parikymmentä kiloa yhteisiä varusteita – ruokaa, vettä ja telttailuvälineitä – parimetrisen bambuseipään päihin sidotuissa koreissa. Kun kielitaito karttuu, uralla edetään: lähes kaikki oppaat ovat aloittaneet kantajina.
Kantajat ovat teräsmiehen ja keppikerjäläisen risteytyksiä.
On ramadan, muslimien paastokuukausi. Siitä huolimatta miesten suupielissä roikkuu kretek, neilikalla maustettu tupakka. Vuoristossa työskentely on niin raskasta, ettei paastoa kuulemma tarvitse noudattaa. Erikoislupa päiväsaikaan syömiseen ja juomiseen näyttää tarkoittavan sitä, että tupakointikin on sallittua.
Kohti Lombokin kattoa
Kylmä yö katottomassa teltassa sujuu yllättävän hyvin, kiitos patikointifirman toimistosta lainaamani paksun makuupussin. Oppaani Adi ravistaa minut hereille puoli kolmelta aamuyöstä. Puen kaikki vaatteet päälle ja kömmin ulos. Jäätävä tuuli ulvoo nälkäisesti. Hörppään Adin tarjoaman teen ja seuraan häntä pimeään.
Kompuroidessamme laavahiekan liukastamaa rinnettä ylös, kohti tulivuoren huippua, tunnen edellisen päivän patikoinnin painavan jaloissani. Kiipesimme noin kilometrin korkeudesta 2700 metrissä sijaitsevaan leiripaikkaan. Yleensä matkaan menee seitsemän tuntia, mutta me spurttasimme sen viidessä. Aurinko paahtoi niin armottomasti, että halusin päästä leiriin mahdollisimman nopeasti. Join litrakaupalla vettä ja olin oksentaa kahdesti.
Nyt, kompuroidessani kohti huipulle vievää harjannetta, sapen maku nousee jälleen suuhuni. Tumma laavahiekka valuu jalkojeni alla aivan kuin kiipeäisin sorakuopan reunaa. Kolmen kilometrin korkeudessa ohut ilma saa minut puuskuttamaan raskaasti. Parikymmentä kertaa huipulla käynyt Adi kiipeää rauhallisesti ja pysähtyy odottamaan minua tämän tästä.
Harjanteelle päästyämme polku loivenee, mutta kraaterijärveltä puhaltava kiukkuinen tuuli alkaa piiskata kasvoja. Taskulamppu paljastaa vieressä tyhjyyteen putoavan sorajyrkänteen. Uskaltaisiko tällä polulla kävellä laisinkaan, jos tuuli puhaltaisi toisesta suunnasta?
Uskaltaisiko tällä polulla kävellä laisinkaan, jos tuuli puhaltaisi toisesta suunnasta?
Puuskat yltyvät myrskylukemiin ja heittävät äkäisesti hiekkaa päin kasvoja. Pysähdymme, mutta jo parin minuutin päästä tärisemme kuin horkassa. On pakko jatkaa matkaa. Etsimme suojaisaa taukopaikkaa, turhaan.
Istuessamme suuren lohkareen takana suojassa Adi kertoo Rinjanilla vuonna 2006 sattuneesta onnettomuudesta. 27-vuotias kanadalainen uskaltautui liian lähelle huipulla olevan jyrkänteen reunaa, ja äkillinen tuulenpuuska heitti tyhjyyteen. Sovimme, että jos tuuli ei laannu, emme kiipeä aivan huipulle asti.
Alan epäillä, ettemme kiipeä muutenkaan. Olemme uupuneita, mutta lepääminen on mahdotonta jäätävän tuulen takia. Kiroan, etten tajunnut ottaa mukaan lämpimiä vaatteita. En odottanut päiväntasaajan tienoilla olevan pakkasta, ja siksi käsiäni lämmittää hansikkaiden sijaan pari varasukkia.
Jatkamme matkaa hytisten.
Pakkasta päiväntasaajalla
Yleensä leiripaikalta kiivetään Rinjanille reilussa kolmessa tunnissa. Kun aamu alkaa sarastaa viiden aikaan, emme ole vielä lähelläkään huippua. Seuraamme on liittynyt jaavalaisia opiskelijoita, jotka palelevat (ja kiroilevat) yhtä paljon kuin mekin.
Osoitan polun vieressä olevia kuuran peittämiä kiviä ja yritän selittää lämpötilan pudonneen nollan alapuolelle. Tropiikissa kasvaneet pojat näyttävät hölmistyneiltä.
Kun kuudelta nouseva aurinko värjää vuorenharjanteen punaiseksi, kaivan kamerani esiin. Kuvien ottamisen jälkeen jatkan huippua kohti, kunnes harmaa pilviverho nielaisee sen peittoonsa.
Kuudelta nouseva aurinko värjää vuorenharjanteen punaiseksi. Sitten harmaa pilviverho nielaisee huipun peittoonsa.
Päätän palelleeni tarpeeksi. Käännän selkäni tuulelle ja lähden laskeutumaan kohti leiriä. Onneksi nousevan auringon paljastama maisema auttaa nielemään pettymyksen. Myöhemmin saan kuulla, ettei kukaan muukaan ole jaksanut huipulle asti poikkeuksellisen kylmän sään vuoksi.
Gunung Rinjani pyhä kraatterijärvi
Puolilta päivin saavumme seuraavaan leiripaikkaan, kraaterin sisäpuolella olevan turkoosin järven rantaan. Ryhmä länsimaalaisia vaeltajia tekee lähtöä kohti kraaterin reunaa, ja pari paikallista kalamiestä savustaa karppeja rantaan pystyttämänsä laavun edessä.
Kantaja-Ajim on tehnyt kolme päivää kestävän Rinjani-vaelluksen kahdesti viikossa viimeisten seitsemän vuoden ajan. Mies selittää, ettei kraaterijärvellä ole aina näin rauhallista.
Naapurisaari Balilla asuvat hindut pitävät järveä pyhänä. Joka marraskuussa he saapuvat sankoin joukoin. ”Olin mukana pari vuotta sitten, kun Balilta saapui 700 hindua. Meitä kantajia oli palkattu yhteensä yli sata”, Ajim selittää. ”Ainoastaan viitisenkymmentä pyhiinvaeltajaa kiipesi vuoren huipulle. Loput vain uhrasivat kourakaupalla rahaa järveen ja lekottelivat kuumissa lähteissä.”
Päätän itsekin pulahtaa lähistöllä odottavaan kuumaan luonnonaltaaseen. Aurinko on polttanut hartiat karrelle, joten kerään hetken rohkeutta ennen kuin uskaltaudun höyryävään veteen.
Kahden päivän hien ja pölyn liottaminen pois tuntuu taivaalliselta. En kuitenkaan onnistu rentoutumaan kokonaan, sillä mieltäni kalvaa ennen vaellusta tapaamani reppureissaajan tokaisu.
Hän väitti viimeisen vaelluspäivän olevan kaikkein raskain.
Lue lisää Lombokista
Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös nähtävyyksien pääsyliput ja opastetut kierrokset. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!
