Olen rotkon pohjalla. Siellä on varjoista ja kosteaa. Lähden kiipeämään ylös kohti kivistä porttia, minkä läpi minun tulisi ryömiä. Esivanhempiemme mukaan portti vie toiseen maailmaan.
Pelottaa. Se johtuu paikan pyhyydestä, kiviportin ahtaudesta ja ajatuksesta, että päälläni oleva järkäle voisi pudota niskaani. En ole myöskään ikinä käynyt toisissa maailmoissa.
Sydän pamppaillen könyän portin läpi.
Toinen maailma levittäytyy ympärilläni odottamattoman aurinkoisena. Lähestyvistä äänistä panen merkille, että siellä puhutaan venäjää.
Päätän kuitenkin palata takaisin samaa reittiä niin kauan kuin se vielä on mahdollista.
Olen jälleen Juuan Porttilouhessa. Se on yksi esimerkki Pohjois-Karjalan pyhistä paikoista, joista tunnetuimpia esittelen tässä artikkelissa.
Pohjois-Karjalassa on monta pyhää paikkaa
Pohjois-Karjala on täynnä pyhiä paikkoja. Viime aikoina kiinnostus niihin on taas nostanut päätään.
Tieto pyhistä paikoista siirtyi ennen sukupolvelta toiselle. Ensimmäiset kristilliset vaikutteet tulivat Karjalaan 800-luvulla, mutta vasta 1000-luvulta alkaen se alkoi saada pysyvämpää jalansijaa.
Kristilliset vaikutteet sekoittuivat perinteisen uskon kanssa. Karjalaisten elämää ohjasikin monimutkainen ja -tasoinen uskomusten verkko. Esimerkiksi karhunpalvonta säilyi elävänä perinteenä aina 1900-luvulle saakka.
Tässä artikkelissa esiteltävien pyhien paikkojen valitseminen oli vaikeaa. Etenkin pyhiä puita on niin paljon (lähes joka talon pihalla Itä-Suomessa kasvoi pyhä puu), ettei kaiken kattavaa listaa ole mielekästä laatia. Myös pyhiä kiviä on runsaasti.
Osa pyhistä paikoista sijaitsee esimerkiksi pihapiirissä tai saaressa ja siten tavallisen retkeilijän tavoittamattomissa. Lisäksi on pyhiä paikkoja, joiden historiasta ei ole riittävästi kirjallisia lähteitä. Nämäkin paikat jätin useimmiten mainitsematta tässä artikkelissa.
Esittelen artikkelissa alueittain nämä Pohjois-Karjalan pyhät paikat:
- Lieksa: Mahosaaret, Koli
- Kitee: Lönnrotinpetäjä ja Pirunpöytä
- Liperi: Liperinsalon Karsikkosaari, Puromäen uhrimänty
- Juuka: Porttilouhi, Pirunkirnu, Kuppisaari
- Ilomantsi: Hattuvaaran Pirunkallio, Mutalahden Ristikivi/Suppokivi
- Nurmes: Karhukivi, Peri-Sivakan Itkukivi ja Kesähauta, Lapinkivi, Purnulouhi
- Polvijärvi: Katin Kalajumala
- Heinävesi: Porttikivi, Pirunkivi, Pieni-Vihtarin Kalmosaari
- Outokumpu: Taikakivi
Kuulun heihin, joille nämä paikat ovat sytyttäneet kiinnostuksen kotimaanmatkailuun.
Lieksan pyhät paikat
Koli on yksi koko Suomen tunnetuimmista pyhistä paikoista. Perimätiedon mukaan Koli oli vielä vajaat 300 vuotta sitten Pielisen alueen suurin oikeustalo ja temppeli. Vaaran huiput Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli olivat pyhiä.
1600-luvulla ja 1700-luvun alussa joka kylällä oli oma tietäjänsä. Alueelta on kerätty erityisen paljon tarinoita juuri Kolin seudulla muinoin vaikuttaneista tietäjistä ja siitä, miten he saapuivat Kolille kokoustamaan – vaikkapa sitten sahapukilla lentäen.
Mutta Lieksassa on muitakin, vähemmän tunnettuja pyhiä paikkoja. Harvempi on kuullut Pohjois-Karjalan omasta Stonehengestä – ehkä siksi, että sijaitsee saaressa, jonne ei niin vain mennä.
Ukko-Koli
Kolilla sijaitseva Ukko-Koli oli se temppeli, jossa uhrattiin ilmeisesti Ukolle. Paikalle matkattiin Ilomantsista ja Liperistä asti. Nykyiset turistivirrat haluavat ennen kaikkea nähdä Ukko-Kolin laelta yhden Suomen kauneimmista maisemista.
Huipun tuntumassa on luola, jonka kattona on jokseenkin karhunpään muotoinen kivi nimeltä Mustarinta. Luolassa on ehkä suoritettu karhunpalvontamenoja. Ukko-Kolin luola on kuitenkin hankala löytää, eikä Kolin luontokeskuksen työntekijöilläkään ole siitä tietoa. Koska luolalle ei vie merkittyä polkua, minua kehotettiin olemaan etsimättä sitä.
Myös Kolin vaarat tunnettiin aikaisemmin Mustarinta-nimellä. Kyseessä oli pelätty paikka, uskottiinhan siellä asuvan haltijoita, henkiä, noitia, maahisia, piruja ja tietäjiä.
Esimerkiksi 1600-luvulla “Mäne Mustarindaseen!” oli sakottamisen arvoinen loukkaus – nykykielellä se tarkoittaisi sanaa kuin “painu helvettiin”.
Paha-Koli
Edellä mainittuna oikeustalona toimi Paha-Koli. Käräjäkivien muodostama ympyrä hajotettiin tiettävästi 1750-luvulla rovasti “Korpi-Jaakon” tuhotessa tietäjien paikkoja kristinuskon tieltä. Jäljelle jääneitä käräjäkiviä vieritettiin pois juhannustanssien tieltä vielä 1950–60-luvuilla.
Paha-Kolilla syytetyn syyllisyys saatettiin selvittää vaikkapa asettamalla syytetyn selän taakse seiväs, mikä kulki tämän takin hihojen läpi. Sitten syytetty heitettiin jyrkänteeltä alas. Jos henkilö kuoli, hän oli syyllinen.
Akka-Koli
Akka-Kolista tiedetään vähiten. Sitä on mahdollisesti pidetty Ukon puolison asuntona. Nykyään Akka-Kolilla sijaitsee Hiljaisuuden temppeli puisine risteineen.
Uhrihalkeama
Ukko-Kolin vieressä sijaitsevan mainion hotellin, Break Sokos Hotel Kolin, päädyn vierestä löytyy noin 15 metriä syvä Uhrihalkeama, jonka juurella on pyhä lähde. Ohikulkijoiden oli aina uhrattava jotain Uhrihalkeamalla, tai kalliohalkeamassa elävä hiisi kosti ylpeyden.
Tarinat kertovat, että paikalla olisi uhrattu ihmisiäkin, mutta tälle ei löydy todisteita.
Kalliossa on 1800-luvulta peräisin olevia piirroksia ja nimikirjoituksia, joiden suojelemiseksi kalliolla liikkuminen ei ole sallittua.
Pirunkirkko
Pirunkirkko sijaitsee noin 12 kilometriä Kolilta etelään. Se on 33 metriä pitkä Z-kirjaimen muotoinen luola, johon täytyy kömpiä sisään, mutta parhaimmillaan luolalla on korkeutta jopa noin 7 metriä.
Kuten tässä Suomen Luonnon artikkelissa todetaan, perimätiedon mukaan voi nähdä pirun, jos kulkee aivan luolan viimeisimpään nurkkaan. Vasta siellä on varsinainen pirunkirkko, sillä 33-metrinen luola on pelkkä eteiskäytävä.
Eero Järnefelt viihtyi aikoinaan Kolilla ja myös Pirunkirkossa, jonka kallioseinään hän kirjoitti vuonna 1893:
”Yksi salaisuus yks henki,
yksi onni kumpaisenki,
on kirkko tämä,
sen pyhyyttä muistelemma aina.”
Pirunkirkossa on opasteiden ja tukevien portaiden ansiosta suhteellisen helppo vierailla. Luola on kostea, ahdas ja kesäaikaan täynnä hyttysiä.
Varsinaiset vihtahousut jäivät ainakin itseltäni näkemättä.
Iso Mahosaari
Lieksan kaupungin edustalla Pielisessä sijaitseva Iso Mahosaari on perimätiedon mukaan vanha uhrauspaikka. Siltä löytyy useita muinaisjäännöksiä, joista yksi on kesällä 2013 löytynyt jätinkirkko.
Jätinkirkot ovat tähtitieteellisiä muinaismuistomerkkejä, joita oli aiemmin löytynyt Suomesta vain Pohjanmaalta. Niitä rakennettiin noin 3000–1800 vuotta sitten, ja niiden käyttötarkoitus liittyi tavalla tai toisella uskonnollisiin rituaaleihin – asiasta ei vieläkään ole selvyyttä.
Ison Mahonsaaren kehävallin akseli on suunnattu talvipäivänseisauksen auringonnoususta kesäpäivänseisauksen auringonlaskuun. Suuntaus on siis sama kuin Stonehengessä.
Kiteen pyhät paikat
Kitee on perustettu vuonna 1631, mutta esinelöytöjen perusteella alueella on ollut asutusta jo vuoden 6000 eKr. tienoilla. Ihmisten liikkumisesta alueella on merkkejä jo tätä aiemmalta ajalta. Alueen ihmisillä on ollut useita pyhiä paikkoja – kuten esimerkiksi Lönnrotinpetäjä ja Pirunpöytä.
Lönnrotinpetäjä ja Pirunpöytä
Lönnrotinpetäjä on Kainulaisten suvun pitämyspuu Kiteen Kesälahdella Hummovaarassa.
Pitämyspuulle on luovutettu antimia. Vastapalveluksena se on turvannut taloa ja sitä asuttavaa sukua. Puun oksia ei ole saanut katkoa, eikä sen lähellä ole saanut käyttäytyä sopimattomasti.
Perimätiedon mukaan Lönnrotinpetäjän on istuttanut Kainulaisen tietäjäsukuun kuulunut nuorukainen joskus 1500–1600-luvuilla.
Moilanen, T. Muhonen, M. Piha, J. Rantanen & J. Tiilikkala kertovat artikkelissaan, että samainen mänty toimi aikoinaan karhunkallohonkana. Siihen nostettiin kaadetun karhun kallo karhunpeijaisten jälkeen, jotta karhun sisin olemus pääsisi palaamaan taivaisille syntysijoilleen.
Hongasta tuli “Lönnrotinpetäjä”, koska Elias Lönnrot laulatti Juhana Kainulaista sen alla vuonna 1828.
Mänty kiinnosti myös Samuli Paulaharjua, joka piirsi siitä kuvan vuonna 1908.
Noin 50 metrin päässä männystä on laakea uhrikivi nimeltä Pirunpöytä. Se on tiettävästi ollut Kainulaisten suvun uhripaikka. Kyseessä on niin sanottu kuppikivi. Kertoman mukaan kuopat ovat syntyneet pirun juhliessa jonkin suvun jäsenen kuolemaa tanssimalla kivellä.
Liperin pyhät paikat
Tänä päivänä Liperi on noin 12 000 asukkaan kunta Joensuun kyljessä. Paikkakunnan nimen alkuperästä on esitetty useita arvioita. Kyseessä voi olla esimerkiksi rohdoskasvi liperi eli “lipstikka”. Mikään teoria ei kuitenkaan liity Liperin pyhiin paikkoihin, joista kaksi esittelen alla.
Liperinsalon Karsikkosaari
Liperinsalon Karsikkosaari on perimätiedon mukaan saari, jossa olevaa lehtoa vanha kansa käytti kirkkonaan. Siellä palveltiin metsän ja veden jumalia.
1600-luvun loppupuolella kirkon käyttö väheni huomattavasti loppuen mahdollisesti kokonaan.
Saaresta tuli paikka, jonka ohi Oriveden saariston vainajat kuljetettiin hautausmaalle. Sitä alettiin käyttää karsikkopaikkana eli paikkana, mihin pysähdyttiin tekemään yhteen puuhun merkintä jokaista ohitse kuljetettua vainajaa varten.
Merkintä oli todennäköisesti puuhun kaiverrettu risti, mikä suojeli eläviä vainajan paluulta. Jos sielu lähtisikin takaisin, se kääntyisi takaisin kalmistoon nähtyään karsikon ristipetäjät tai -koivut.
Liperinsalon Karsikkosaaresta kerrottiin tarinoita vielä 1980-luvulla, mutta sittemmin saari on käytännössä unohdettu.
Sen viimeisiksi käyttäjiksi mainitaan Pohjois-Karjalan kuuluisin verenseisauttaja Pohu-Hirvonen (1866-1930). Hänen kerrotaan hakeneen saaresta pihkaa lääkevoiteisiinsa.
Puromäen uhrimänty
Puromäen uhrimänty oli todella vanha ja suuri mänty Liperin Ruunakankaan kylässä. Se on tunnettu paitsi Uhrimäntynä, niin myös Parapetäjänä ja Taikapuuna.
Vielä 1900-luvun alussa puun tyveen hakattuun koloon tavattiin laittaa uhreja haltijoille. Uhraaminen väheni lähes olemattomiin vuosisadan loppuun mennessä, mutta saamieni tietojen mukaan puulle vietiin satunnaisia uhrilahjoja vielä 2010-luvulla.
Puromäen uhrimänty kaatui vuonna 2020. Asiasta kertoi muun muassa paikallislehti Heili.
Juuan pyhät paikat
Juuassa on upeita luontokohteita, joista osa on ollut pyhiä alueella aiemmin asuneille.
1600–1800-lukujen vaaratietäjien voimapaikat Porttilouhi, Pirunkirnu ja Kuppisaari ehtivät olla lähes sata vuotta miltei unohduksissa. Niiden käyttämisestä luovuttiin vähitellen 1800-luvun lopulla, mutta ne tekivät 1960-luvulla eräänlaisen comebackin luontokohteina.
Aikoinaan monet Kolin vuoreen liitetyt tietäjät toimivat myös näillä Juuan pyhillä paikoilla.
Heistä kuuluisimmat olivat noita Eskelinen (eli Höljäkän noita), isovihan jälkeen elänyt Ukko Kinolainen ja 1600-luvulla elänyt Vaara-Jaska Eronen. Viimeksi mainittu tuomittiin kuolemaan noituudesta, mutta tämä karkasi päätyen asumaan Juuan vaaroilla.
Porttilouhi
Porttilouhi on Pohjois-Vuokossa UKK-reitin varrella sijaitseva noin 700 metriä pitkä rotko.
Rotko sijaitsee kahden miltei pystysuoran jyrkänteen välissä. Rotkon pohjaa peittää sammal, ja siellä on kesälläkin kostean viileää.
Porttilouhessa on kivinen portti, minkä uskottiin johtavan toiseen maailmaan.
Porttia käytettiin tietäjien menoissa. Myös sairaat kuljetettiin sen läpi, koska taudin tai pahojen henkien uskottiin jäävän porttiin. Portista kuljettuaan potilas oli jälleen terve.
Rotkon pohjoispäässä on uhripaikka, mikä muistuttaa ulkoisesti amfiteatteria.
Pirunkirnu
Pirunkirnu on Polvelassa sijaitseva rotkokompleksi, jonka muokkaajina on pidetty alueella vaikuttavia mystisiä ja yliluonnollisia voimia.
Rotkon reunalta voi ihailla Tahkovaaran maisemia.
Sitten alkaa laskeutuminen jääkauden muovaaman kalliojyrkänteen reunoja pitkin. Rinne ja rotko ovat varpukasvien, sammaleen, jäkälän ja havupuiden peitossa. Rotkon pohjalla on tyyntä, hiljaista ja koleaa.
Vaara-Jaska Erosen kerrotaan kulkeneen Pirunkirnun reunaa myöten kulkevaa polkua keskustellen avunpyytäjän kanssa tämän ongelmista. Tietäjä astui harhaan, mutta ei pudonnutkaan rotkoon. Sen sijaan tämä jäi roikkumaan ilmaan.
Pirunkirnun maisemissa tarina on helppo uskoa todeksi, sillä siellä kaikki on kaukana tavallisuudesta.
Kuppisaari
Kuppisaari löytyy Valkeislammesta. Kyseessä on kalliosaari, mikä on täynnä kuppeja.
Tarinoiden mukaan kupit ovat Valkeislammen Vetehisen lääkevarasto. Suosiollisella päällä ollessaan Vetehinen neuvoo unessa sopivan lääkkeen sairaalle.
Perille päästyään maallikon on vaikea tietää, mikä oli juuri se vedenhaltijan neuvoma kuppi. Oikean kupin löytämiseen tarvittiin tietäjää.
Ilomantsin pyhät paikat
Suomen itäisimmässä kunnassa Ilomantsissa on kiinnostavia kohteita kaikentyyppisille matkailijoille. Alueella kannattaa suunnata, olipa kiinnostunut kulinarismista, sotahistoriasta tai vaikkapa esivanhempiemme pyhistä paikoista.
Hattuvaaran Pirunkallio
Hattuvaaran Pirunkallio on Hattuvaaran kylässä sijaitseva lohkarekasa.
Lohkarekasan sisällä on luolasto, missä on tunneleita ja kammioita kolmessa osassa. Sieltä löytyy myös pieni lampi.
Pirunkalliota on pidetty pirun asuinpaikkana, missä on myös kummitellut. Alueella kummittelee kuulemma ainakin aviottomana syntynyt lapsi, joka tuli äitinsä tappamaksi ja alueelle hautaamaksi.
Tietäjät, noidat ja tavalliset hattuvaaralaiset pitivät louhikkoa pyhänä paikkana. Siinä asuvalle pirulle uhrattiin ja siltä pyydettiin apua ainakin 1800-luvun loppuun asti.
Piru näyttäytyy aina silloin tällöin. Pirun kerrotaan esimerkiksi ajaneen Suomeen pirtua tuoneita salakuljettajia matkoihinsa, jos nämä äityivät juopottelemaan kallion luona – salakuljettajien reitti näet kulki aivan Pirunkallion lähellä.
Pirunkallion kivipinnassa on punaista väriä. Kyse saattaa olla kalliomaalauksesta, mutta asiasta on vaikea varmistua, koska pintoja on kaiverrettu ja maalattu. Vanhin kalliopinnasta erottuva vuosiluku on “1853”.
Joka tapauksessa, käytettävissä olevien lähteiden perusteella Pirunkallio on ollut pyhä paikka ainakin 400–500 vuoden ajan.
Mutalahden Ristikivi eli Suppokivi
Ristikivi (toiselta nimeltään Suppokivi) on Mutalahden kylän edustalla Mutalahdenselällä oleva iso vesikivi.
Kivestä on kerrottu paljon tarinoita. Niiden mukaan kivessä olisi ollut luonnon muodostama ristikuvio. Toisen version mukaan kiven päälle on joskus rakennettu ortodoksinen puuristi. Näiden tarinoiden perusteella kiveä on kutsuttu juuri Ristikiveksi.
Suppokivi-nimi juontaa juurensa siihen, että ortodoksit veivät kivelle uhriksi “supukkoja” (eli piirakkaa muistuttavia leivonnaisia). Supukat, voi, viina, kalat ja muut ruokauhrit oli tarkoitettu rannassa olevan ortodoksisen kalmiston vainajille, joskin ne väitetysti päätyivät usein alueen vähävaraisten ruokapöytiin.
Muistitiedon mukaan kivi olisi ollut aikoinaan myös alueen lappalaisille seidan kaltainen uhrikivi.
Kivestä ei kuitenkaan ole löytynyt uhrikuppeja tai luonnon muovaamaa ristiä. Puuristi sillä on saattanut joskus ollakin.
Kivi on toiminut pyhänä uhripaikkana 1300-luvulta 1800-luvulle asti. Kerrotaan, että sille olisi uhrattu ainakin satunnaisesti vielä ensimmäisen maailmansodankin aikaan.
Nykyään tämä pyhä kivi on muinaisjäännösrekisterissä ja se on rauhoitettu sekä muinaismuistolain että luonnonsuojelulain nojalla.
Kivi on niin lähellä rajavyöhykettä, että sille pääsee laillisesti vain erikoisluvalla ja yhdessä rajavartijan kanssa.
Nurmeksen pyhät paikat
Koska Nurmeksen kaupunki ja Valtimon kunta yhdistyivät 1.1.2020, käyn alla läpi sekä Valtimon että Nurmeksen pyhiä paikkoja.
Etenkin Valtimon muinaisjäännösten historiasta ja sijainnista oli mielestäni vaikea löytää tietoa, joten ne eivät ehkä ole Suomen parhaita muinaismuistokohteita satunnaiselle matkailijalle. Itselleni tietojen niukkuus vain lisää niiden kiinnostavuutta.
Karhukivi
Katajakosken kylässä sijaitseva Karhukivi on yli 5 metriä korkea siirtolohkare.
Siirtolohkareen hajotessa on syntynyt pieniä luolia. Louhikon keskellä on alue, missä on tilaa noin kymmenelle ihmiselle. Lisäksi löytyy alttaria muistuttava kivi.
Karhukiven uskotaan olleen karhunkaatajien kirkko, joten se on mahdollisesti liittynyt karhukulttiin ja karhutotenismiin, mutta paikan käytöstä ei tiedetä sen tarkemmin.
Lapinkivi
Kynsiniemestä itää kohti kurkottavan Lapinniemen kärjessä on Lapinkivi.
Se on ollut Pielisen lappalaisten seitakivi. Muutama kotakunta asui Kynsiniemellä vielä Stolbovan rauhan (1617) jälkeen.
Sittemmin heidätkin karkotettiin, minkä jälkeen Lapinkivi jäi vähälle huomiolle. Sille kuitenkin kerrotaan satunnaisesti annetun uhreja kalaonnen varmistamiseksi.
Lapinkivi palveli uittomiehien maamerkkinä 1800-luvun lopusta 1960-luvulle asti, minkä jälkeen siitä tuli pienimuotoinen turistikohde. Enää sitä ei pääse katsomaan, koska se sijaitsee nykyään pihapiirissä.
Purnunlouhi
Purnunlouhen luolaston löytääkseen pitää ajaa Juuan keskustasta noin 26,5 kilometriä kohti Nurmesta ja kääntyä sitten oikealle Särkivaarantielle.
Purnunlouhi löytyy tien vasemmalta puolelta järveen viettävän jyrkänteen louhikosta reilun kilometrin päästä risteyksestä.
Luolaston vanhimpia käyttäjät ovat tiettävästi olleet alueen lappalaiset. Purnunlouhi toimi lihan säilytyspaikkana, piilopaikkana ja tietäjien voimapaikkana 1300-luvulta 1500-luvun loppuun. Viimeisetkin lappalaiset karkotettiin 1650-luvulle mennessä.
Suomalaisväestö piilotteli Purnunlouhessa 1700-luvun alun isovihan ja vuosisadan puolenvälin pikkuvihan aikana. Alueella onkin tarkoitukseen sopiva pitkä käytävien ja kammioiden muodostama luolasto.
Peri-Sivakan Itkukivi ja Kesähauta
Peri-Sivakan kylässä Valtimolla on kaksi vanhaa ortodoksikalmistoa. Niistä toisessa on peräti kaksi eri paikkaa, joissa voi kysellä vainajilta tietoa ja neuvoa.
Muinaismuistolain nojalla rauhoitettu Itkukivi on laakalohkare, minkä edessä on nykyään matkamiehenristi. Kyselijän piti mennä nukkumaan kivelle ja odottaa vainajan tulevan uneen neuvoja antamaan.
Poisnukkuneita ei saanut häiritä turhan päiten, eli kyselijällä piti olla asiallinen ja tärkeä kysymys.
Kesähauta on pienehkö suppa, mihin vainajia haudattiin tilapäisesti 1600–1800-luvuilla, jos heitä ei heti voitu kuljettaa silloisille hautausmaille.
Myös Kesähaudalla nukkuessa voi saada tietoa tuonilmaisista, mutta paikka ei sovi tavallisille ihmisille tai huonoille tietäjille. Taitamatonta voi uhata jopa hengenlähtö.
Valtimon Tuliniemi ja Karhunpään Kallohonka
Valtimon Tuliniemi ja Karhunpään Kallohonka löytyvät Taivaannaula ry:n pyhien paikkojen listauksesta. Käytettävissä olevien lähteiden avulla en toistaiseksi ole pystynyt varmistamaan paikkojen historiallista merkitystä.
Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen mukaan Tuliniemestä on löytynyt kiinteä muinaisjäännös. Museoviraston muinaisjäännösrekisteri tarkentaa, että Ylä-Valtimojärven Tuliniemessä sijaitsee kivikautinen asuinpaikka.
Valtimon Karhunpäällä on pitkä historia. Kylästä löytyy asiakirjamainintoja vuodesta 1631 alkaen, mutta alueelta on löytynyt muinaisjäännöksiä kivikaudelta asti.
Annika Mustanojan opinnäytetyössään haastattelema paikallinen yrittäjä kertoo Karhunpään saaneen nimensä ammoisten kyläläisten tavasta laittaa tapetun karhun kallo seipään päähän. Ohi kulkeneet kauppiaat olisivat kallon nähdessään todenneet: “No nyt näkyy jo karhun pää.”
Tässä vaiheessa en siis pystynyt paikantamaan yhtä yksittäistä karhunkallomäntyä, mutta löysin kuitenkin todisteita alueen karhukultista.
Polvijärven pyhät paikat
Polvijärvi on pieni pohjoiskarjalainen kunta, mistä tunnetaan lähes 30 esihistoriallista kohdetta. Pyhistä paikoista tähän artikkeliin valikoitui Katin Kalajumala, mitä ei valitettavasti pääse ihailemaan.
Katin Kalajumala
Katin Kalajumala on 4 metriä pitkä ja 3 metriä leveä sekä korkea kivi, mistä voi erottaa ihmiskasvot. Sen päällä oli ennen pikkukivistä tehty pesä uhreille, kuten ensimmäiseksi saaliiksi saaduille kaloille tai erityisen isojen haukien päille.
Katinkylä oli ennen Höytiäisen laskua vuonna 1859 elinvoimainen kylä parine nuottakuntineen.
Kertoman mukaan joku Katin Kalajumalan palvojista pyysi isoa haukisaalista ilman vaivannäköä. Tämän jälkeen Höytiäisen kanava puhkesi, vesi laski ja kalastaja saikin noukkia korvollisen haukia vedenpinnan laskun jälkeensä jättämistä lammikoista.
Tapahtuman seurauksena alueelta ei enää saatu kalaa, vesi oli pelkkää kuraa eikä Katin Kalajumalakaan enää auttanut. Tähän loppui Katin Kalajumalan palvominen sellaisena kuin se oli ollut.
Järvestä alkoi myöhemmin taas nousta kalaa. Katin Kalajumalalle annettiin toisinaan – enemmän tai vähemmän tosissaan – pikkukalaa vielä 1900-luvun alussa. 1940- ja 50-luvuilla alueesta tuli huvilayhteisö, eikä Katin Kalajumalaa enää juuri muisteltu. Nykyään Katin Kalajumala nököttää kahden mökin välissä.
Heinäveden pyhät pyhät
Heinävesi runsaslukuisine muinaiskohteineen on kuulunut Pohjois-Karjalaan vuoden 2019 alusta. Heinäveden Muinaisseura ry kerää ja levittää tietoa Heinäveden muinaiskohteista, joten ne ovat tunnetumpia kuin monet muut maakunnan muinaiskohteet.
Porttikivi
Karhilan ja Koivumäen kylien rajalla vanhan maantien vieressä on kivi, jolta piti pyytää lupa kulkemiseen, jotta matka jatkuisi ongelmitta.
Kylien välillä oli tieyhteys noin 1750-luvulta 1930-luvulle asti. Kylien rajaa myöten kulki riukuaita, ja tässä kohdassa oli portti.
Portin vieressä ollutta kiveä piti myös tervehtiä, ja sille oli jätettävä jokin lahja (vaikkapa havunoksa).
Sittemmin tieyhteys on katkaistu. Porttikivi on sammaloitunut ja melkein kokonaan unohdettu siirtolohkare.
Pirunkivi
Syrjänjärven niemessä sijaitsevaa, louhikoksi hajonnutta siirtolohkaretta kutsutaan Pirunkiveksi. Sen aikaisempi nimi oli Hiidenkivi. (Palaan artikkelin lopussa näihin nimenvaihdoksiin.)
Tarkkasilmäinen erottaa yhdestä lohkareesta ihmisen kasvot. Kivessä asui haltija, hiisi tai piru, jonka vallassa alueen kalansaaliit olivat.
Sittemmin Pirunkiven maine on painunut unholaan. Koska se sijaitsee mökin pihapiirissä, ei sitä voi noin vain mennä katsomaankaan.
Pieni-Vihtarin Kalmosaari
Pieni-Vihtarin Kalmosaari on pieni saari Pieni-Vihtarin järvessä.
1400–1730-luvuilla oli tapana haudata vainajat järvien tai soiden saariin, koska uskottiin, että vainaja ei voinut ylittää vesialuetta. Mantereella sijaitsevalta hautausmaalta vainaja olisi voinut palata kotiin tuoden kalmanväkeä mukanaan.
Hautasaaret olivat myös entisaikain tietäjien aluetta. Tietäjät kävivät saarissa pyytämässä vainajilta apua tai hakemassa väkeviä taikakaluja (kuten arkunnauloja tai luita).
Arkeologiset kaivaukset vuodelta 2001 paljastivat, että Pieni-Vihtarin Kalmosaareen on haudattu toistakymmentä vainajaa. Varhaisimmat haudat ovat todennäköisesti 1680-luvulta. Yksi haudoista poikkeaa muista, joten sen on ajateltu olevan tietäjän hauta.
Vainajien henkien asuttamalla saarella on kuulemma voinut rauhassa yöpyä, vaikka joskus sieltä onkin kuulunut ääniä tai näkynyt selittämätöntä valoa.
Outokummun pyhät paikat
Outokumpu – aiemmalta nimeltään Kuusjärvi – on Pohjois-Karjalan läntisin paikkakunta. Tänä päivänä se tunnetaan lähinnä kuparikaupunkina, vaikka alueelta löytyy yhtä ja toista historiallisesti mielenkiintoista.
Taikakivi
Taikakivi on lappalaisten seita Maljasalmen kylässä lähellä Juojärven rantaa.
Seita oli luonnon maamerkki – kivi, joka puhui kansalle ja joka ymmärsi, kun sille puhuttiin. Lappalaiset kokivat yhteyttä pyhään kohdatessaan seidan ja uhratessaan sille.
Outokummun Taikakivi on näyttävä ilmestys. Se on noin 9 metriä korkea siirtolohkare, minkä päällä kasvaa hentoja puita.
Nimillä Taikakivi, Hiidenkivi ja Pirunkivi tunnettu uhrikivi pysyi käytössä pitkään lappalaisten poistuttua.
Ensin seitakivestä tuli alueen metsästäjien uhrikivi eli Pirunkivi. Sille uhrattiin, kun haluttiin varmistaa metsäonni ja lepyttää kiven valtiasta pirua.
Vähitellen kivi jäi pelkästään alueen tietäjien käyttöön. Tässä vaiheessa nimi taisi muuttua Taikakiveksi.
Aikoinaan kiven viereen rakennettiin maantie. Tien vieressä sijaitseva jättimäinen kivi on helppo huomata.
Ohiajavilla mökkiläisillä on edelleen tapana tervehtiä kiveä, sillä sitä on lähes mahdoton ohittaa reagoimatta mitenkään.
Taikakivellä käy enää lähinnä kiipeilijöitä ja satunnaisia turisteja.
Loppusanat
Pohjois-Karjalassa on paljon muutakin nähtävää kuin Joensuun tori ja Koli. Maakunnassa on paljon näyttäviä luontokohteita ja pyhiä paikkoja – mitkä tarkoittavat usein samaa asiaa.
Pyhät paikat ovat nimittäin tyypillisesti selkeästi ympäröivästä maisemasta erottuvia kiviä, puita tai esimerkiksi rotkoja. Niiden erityislaatuisuuden tuntee omasta elämänkatsomuksesta riippumatta.
Erilaisia pyhiä paikkoja Suomessa ovat:
- Pyhät vuoret ja rotkot (kuten Koli ja Porttilouhi)
- Seidat ja saivot (kuten Outokummun Taikakivi)
- Kalliomaalaukset
- Hiidet eli pyhä luonnonpaikka (usein pyhä lehto)
- Pyhät kivet (kuppikivet, uhrikivet kuten Katin kalajumala, pirun asuinpaikoiksi tiedetyt isot kivet, rajakivet, karsikkokivet jne.)
- Jatulintarhat
- Jätinkirkot (esimerkiksi Isossa Mahossasaaressa)
- Hautaröykkiöt, uhriröykkiöt ja lapinrauniot
- Pyhät lähteet
- Pyhät puut (kuten karsikkopuut ja tapionpöydät)
- “Kovat paikat”, joita ohittaessa on esimerkiksi uhrattava välttyäkseen onnettomuuksilta (Kiihtelysvaaran Kehnonluolan kerrotaan olevan tällainen: sen haltija vihaa sähkölaitteita, joten luolassa taskulamput sammuvat ja kerrotaanpa erään luolatutkijan housujenkin syttyneen tuleen)
- Käärmeiden käräjäpaikat, karhun pesäpaikat, peurakirkot ja vastaavat
Pyhissä paikoissa on käyty pyytämässä neuvoa ja menestystä. Esimerkiksi karjaonnen lisääminen on vaatinut yliluonnollisia keinoja, koska perinteisesti on uskottu, että maailmassa on yksi suuri onnikokonaisuus. Se ei voi lisääntyä, joten onnea pitää riistää muilta.
Aikojen muuttumisesta kertovat esimerkiksi pyhien paikkojen nimien muutokset. Kristilliset vaikutteet levisivät vähitellen Pohjois-Karjalankin alueella, ja kirkonmiehet yrittivät leimata vanhat pyhät paikat pakanallisiksi. Siihen pyrittiin esimerkiksi korvaamalla vanha nimi jollain piruun viittaavalla nimellä.
Kristillisten ja niin sanotusti pakanallisten vaikutteiden sekoittumisesta kertoo mielestäni osuvasti uskomus siitä, miksi muuten kivettömällä alueella on isohko siirtolohkare. Leea Virtasen Suomalainen kansanperinne -kirjassa todetaan, että niiden on ajateltu olevan jättiläisen kirkkoa kohti heittämiä kiviä, koska jättiläinen ei ole kestänyt kuulla kirkonkellojen ääntä.
Tässä artikkelissa on esitelty vain murto-osa Pohjois-Karjalan pyhistä paikoista.
Pyhiä paikkoja ei kanonisoida kuten ihmisiä. Paikan ei siis tarvitse olla “virallisesti” pyhä, jotta sitä voisi kutsua pyhäksi.
Eräässä mielessä voidaan todeta, että pyhyys on katsojan silmässä. Pyhän kokemus tekee jostain arkisesta ja maallisesta (siis profaanista) paikasta poikkeavan ja erityisen – eli siis pyhän.
Kirjoittaja
Pohjois-Karjalan pyhistä paikoista kirjoittanut Marja Simonen on joensuulainen kulttuuriantropologi, jonka kirjoituksia voi lukea myös esimerkiksi Kultainto-blogista. Kuvat otti valokuvaaja Lasse Simonen.
Lähteet
- Juha Pentikäinen ja Timo Miettinen: Pyhän merkkejä kivessä (2006)
- Tuomo Kesäläinen ja Aimo Kejonen: Suomen luonnon pyhät paikat (2017)
- Samuli Paulaharju: Lapin muisteluksia (1922; uusintapainos 2015)
- Roope Hollmén: Juuret Karjalassa (2008)
- Leea Virtanen: Suomalainen kansanperinne (1999)
- Sinikka Piippo: Kasvien maaginen maailma (2019)
- Tuomo Kesäläinen, Aimo Kejonen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti, Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat (2015)
- Marko Toivasen pro gradu Koli- suomalainen kansallismaisema vai kansanuskon
- alttari? (2022)
- https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/web/maakunnan-esihistoria
Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös nähtävyyksien pääsyliput ja opastetut kierrokset. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!
